"Se ei ole tarpeen!" vastasi tuomiorovasti, rehennellen ylpeästi. — "Niin kauan kuin Herran käskynhaltija istuu apostoli Pietarin pyhällä valtaistuimella ja niin kauan kuin kansa kunnioittaa häntä ja sananjulistajia Jumalan ja totuuden lähetteinä, — niin kauan ei minkään kansan tarvitse epäröidä, kuinka suuri maallinen kuorma heidän on kärsivällisesti kannettava, ja kuinka suuren syntisen Herra kärsii voideltujensa joukossa. Ellette te ole aivan pääkerettiläinen, herra drotsi, niin te ette voi väittää sitä vastaan."
Drotsi Pietari vaikeni, ja kyökkimestari Martti, joka juuri asetti erikoisen herkkuruuan hengellisen herran eteen, näytti, veitikkamaisesta hymystä päättäen, olevan mielissään siitä, että rohkea rovasti siten oli saanut drotsin vaikenemaan.
Osoittamatta vähintäkään suuttumusta kääntyi drotsi Pietari taas riemuitsevan tuomiorovastin puoleen. "Minä olen ritarina vannonut uhrata elämäni valtaistuimen sekä laillisen kuninkaani edestä" — sanoi hän hänelle ominaisella syvällä totisuudella ja voimalla, — "enkä minä pelkää tulla kerettiläisenä tuomituksi roviolla poltettavaksi, vaikka minä olenkin sitä mieltä, että laillisesti kruunattua ja voideltua kuningasta ei voida syöstä valtaistuimelta vatikaanin tai Lundin voimakkaimmallakaan pannasäteellä. Että meidän tanskalaiset kuninkaamme ainakin näihin asti ovat olleet samaa mieltä, sen on muiden muassa teidän oma sukulaisenne, arkkipiispa Erlandson kokenut. Minä en kehoita ainoatakaan Tanskan pappia seuraamaan niin vaarallista esimerkkiä. Tämän vankilalinnan tulisi osoittaa teille, arvoisa herra, että arkkipiispan sauvakin on liian heikko murtamaan auki sen portit, kun ne ovat Tanskan kuninkaan käskystä suljetut." Tämän sanottuaan nousi drotsi Pietari paikaltaan ja pyysi hämmästyneeltä linnanvoudilta, että hänet saatettaisiin makuuhuoneeseensa. Mestari Grand nousi myöskin pöydästä uhkaavan näköisenä ja lausui saman toivomuksen.
Linnanvouti itse saattoi kolmihaarainen kynttiläjalka kädessään drotsi Pietaria. Skirmen seurasi herraansa hänen vaippaansa ja miekkaansa kantaen. Kylmästi ja jäykästi sanottiin hyvästi toisilleen. Kyökkimestari Martti saattoi linnanvoudin viittauksesta hengellisen herran ritarisalin sivulla olevaan huoneeseen. Se oli ahdas ja pimeä. Oven voi avata vain ulkoapäin ja se jäi raolleen. Voimakas ilmanveto oli vähällä sammuttaa kynttilän. Muita huonekaluja ei ollut kuin sänky, tuoli ja pöytä, ja muuriin jätetyn valoaukon edessä olivat rautaristikot.
Kun mestari Grand astui tähän huoneeseen, säpsähti hän ja katseli levottomana ympärilleen. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän, "annetaanko minulle vankikomero makuuhuoneeksi?"
"Saatte sen edestä antaa meille synninpäästön, kunnianarvoisa herra!" vastasi Martti, asettaessaan lepattavan kynttilän kivipöydälle ja sulki pitkällä seipäällä luukun pienen pyöreän rautaristikko-ikkunan eteen, joka oli ylhäällä paksussa muurissa. "Kas nyt täällä on hyvä ja tyyni olla", jatkoi hän. "Täällä ei muuten kukaan vietä yötään, joskus vain joku eksynyt pöllö. Täällä linnassa on vain yksi vierashuone, jossa vieras on ovensa herra, ja sen on nyt drotsi saanut haltuunsa. Odottamattomille vieraille meillä on vain tämä pieni, soma huone. Sanotaan tämän entisiin aikoihin olleen kidutushuoneen, ja täällä kerrottiin riippuneen kaikenlaisia pahoja kapistuksia, joilla paatuneet pahantekijät piinattiin tunnustuksia tekemään. Mutta nythän täällä on jotensakin kunnollista, niinkuin te näette. Onpa vahinko, että minä en voi näyttää teille noita vanhoja, konstikkaita kidutuskoneita, minä tiedän, että te rakastatte sellaisia oppineita harvinaisuuksia."
Ylpeä tuomiorovasti kalpeni ja häntä alkoi vasten tahtoakin puistattaa. "Hyvä ystäväni!" sanoi hän levottomana kokille, "minusta tuntuu, että me olemme ennen nähneet, toisemme. Kyökkimestari Martti Ryystä? Vai miten?"
"Teidän palvelijanne, armollinen herrani! Että minun halvalla, mutta jotensakin pyylevällä persoonallani voisi olla tilaa teidän oppineissa aivoissanne, sitä minä en olisi odottanut. Mutta niin kauan kuin minun pääni saa olla hartioitteni välissä, eikä minun kaulaani tehdä heikommaksi kuin että minä voin juoda ja laulaa hauskan laulun, niin kauan en minäkään unohda teidänlaistanne oppinutta ja rohkeaa herraa."
"Puhu vakavasti, Martti, mitä sinä tarkoitat tuolla puheellasi?"
"Mehän olemme täällä kahden kesken", jatkoi paksu kokki, "ja olettehan te harras Jumalan mies, jolle minä vaaratta voin ladella syntini. Tahdonpa senvuoksi uskoa teille, että kun te viime vuonna Vähän-Beltin ylikulkiessamme pelastitte pullokirstuni joutumasta Ahdin saaliiksi, niin vapautitte te samalla minun kaulani kirotusta kutiamisesta muutamien kirjeiden tähden, jotka olivat piiloitetut viattomien pullojen alle. Minä olin sulasta palvelevaisuusinnosta ja hyvästä tahdosta ottanut viedäkseni ne eräälle hyvälle ystävälle, jonka pelkään vielä kerran joutuvan paholaisen saaliiksi. Minä en tiedä mitä ne rakkauskirjeet sisälsivät, eikä se kuulu minulle, mutta sen minä tiedän, että jos ne olisi ongittu sieltä vielä ihmisten nähtäviksi, niin olisin minä ollut varma tulevani koroitetuksi lihavuudelleni jokseenkin sopimattomaan asemaan. Katsokaa, senvuoksi minä olen luvannut pyhälle neitsyelle ja Martinus pyhimykselle, olla teidän apunanne silloin kun te tarvitsette, ja minä voin. Jos teillä on jotakin käskettävää, niin minä seison varpaillani teidän edessänne paraimpani mukaan!"