"Vielä yksi asia! Jos ei nuori herttua pääse vapaaksi huomenna ennen auringon laskua, niin täytyy minun välttämättä saada puhutella häntä."
"Se kyllä on vaikeampi asia, armollinen herra! Kuinka monta yötä te kunnioitatte meitä tutkimalla täällä kidutushuoneessa muinais-ajan raakuuksia?"
Mestari Grand katseli taas levottomana ympärilleen. "Aseta tuoli kynnykselle, poikani ja anna oven olla raollaan!" sanoi hän: "minä en tahdo tulla teljetyksi tänne! Minä jään hyvin vastenmielisesti tänne pitemmältä kuin on tarpeellista, — mutta koetan kestää ylihuomiseen asti —"
"Hyvä on, koetetaan keksiä neuvo!" vastasi Martti siirtäen tuolia. — "Rohkeutta ei minulta ainakaan puutu. Jos teillä ei ole muuta tehtävää kuin pitää parannussaarna jalosukuiselle vangille, niin kyllä joku pyhimyksistä näyttää teille tien. Enkeli teidän hahmossanne taivaanportailla tai niiden puutteessa tikapuilla voisi vaikuttaa erityisen herättävästi hänen kadotettuun sieluunsa. Nyt hyvää yötä, armollinen herra! Huomenaamulla aikaisin tuon teille olutjuuston. Jos ei täällä vain kummittele, niin voitte nukkua turvallisesti. Nyt minun täytyy joutua keittiöön laulamaan, muuten linnanvouti ei luota minuun." Tämän sanottuaan poistui iloinen kokki ovesta ja lauloi niin ääneen että kaikui ritarisalissa:
— Mieskoljo suur' oli Bernissä, — yli muurien nous' sen pää. — Oli hullu hän, viisas ei konsanaan, — joka miehen lannisti jätti tää. — Mut täysi on kukkia metsä.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Seuraavana aamuna, herttua Waldemarin herätessä, oli jo pöydällä hänen sänkynsä vieressä hopeamalja täynnä lämmintä olutta. Hän nousi nopeasti ja pukeutui. Niin pian kuin hän oli pukeutunut, hän kohotti hopeamaljan kädensijasta kuten tavallisesti juodessaan, mutta hän laski sen heti hämmästyneenä luotaan ja katseli valkovuokkoa, joka oli pudonnut hänen käteensä, ja joka näkyi olleen aivan heikosti kiinnitetty maljan korvaan. "Kuka täällä pitelee minua pilkkanaan?" huudahti hän suuttuneena, ja heitti kukan pöydälle, mutta hän huomasi samassa pienen pergamenttiliuskan, joka pisti esiin hienosta kukanteriöstä. Hän otti tuon pienen kukkaskirjeen ja luki ainoastaan yhden sanan: "Allekirjoita!" — Hän tuijotti kauan salaperäiseen kirjoitukseen vajoten syviin mietteisiin. "Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän viimein, aivan kuin unesta heräten. — "Kuka täällä lähettää minulle salaisia neuvoja? Onko se ystävä vai vihollinen! Hm, allekirjoita! Se on helposti sanottu, mutta jos minun kunniani on kysymyksessä — — jos se koskee minun sieluani ja omaatuntoani tai minun elämäni suurta päämäärää, niin minä allekirjoittaisin ennen oman kuolemantuomioni kuin sen sopimuksen, jota tänään voin odottaa." Hän tuijotti taas paperiliuskaan ja vajosi syviin ajatuksiin.
"Näin varhain valtaneuvostossa, jalo herra", sanoi hänen iloinen vankilatoverinsa sisäänastuessaan. "Jos minä en kuullut väärin, niin viisaat ja hupaiset henkenne ovat jo käyneet aamuvierailulla luonanne. Minä luulin teidän puhelevan jonkun kanssa. Ehkä te juttelitte hyvälle ystävällenne, joka makaa tuolla kirstussa?"
"Ei Tyko", vastasi herttua, "mutta valppaita henkiä on lähellämme. Ei vain piispa-vainaja puhu minulle noista muureista, vaan elävät olennotkin ottavat osaa kohtalooni, koettaen taivuttaa tahtoani ennen kuin itsekään tiedän. Katso, mitä minä löysin tästä kukasta!" Hän ojensi ritari Abilgaardille kukan ja pergamenttiliuskan.
"Valkovuokko! Varokaa sitä, jalo herra, jos se ei ole tullut pienestä somasta kätösestä, joka tahtoo ainoastaan näön vuoksi laskea leikkiä, tehdäkseen talvinarrinsa todella onnelliseksi. Allekirjoita! Todella, sepä lyhyt ja hyvä neuvo! täydellisesti hallitsijattaren äänellä. Jos se olisi ollut saksaksi, minä kyllä tietäisin ketä epäilisin."