"Vai niin, luuletko sinä näkymättömän suojelushenkeni olevan saksalaisen? Sano vain, mitä sinä tarkoitat?"
"Voi, ketä muuta minä tarkoittaisin kuin tuota pientä sievää pyhimystä, saksilaisen herttuan tytärtä, joka huolehtii enemmän teidän uskostanne ja oivasta sieluparastanne, kuin herttuakunnastanne ja kaikista suurista suunnitelmistanne. Te kannatte kuitenkin vielä salaisesti hänen näkymättömiä kahleitaan."
"Sofia, hyvä, hurskas lapsi!" puhkesi herttua puhumaan ja punastui samassa, pyyhkäisten otsaansa. "Tarkoitatko sinä, että hän yhä ajattelee minua ja kohtaloani? Ei Tyko, sitä minä en edes toivoisi, se häiritsisi minua harmittavassa määrin. Puolitoista vuotta on nyt tämä ihmeellinen kuva ollut poispyyhittynä sielustani. Minulla on ollut tärkeämpiä asioita mielessäni kuin pieni herttuantytär ja hänen hurskas, ahdas jumalanpelkonsa. Minä olen onnellisesti riistäytynyt irti siitä hullutuksesta. Minä en anna kahden kyyhkyssilmän itseäni sokaista, ne soveltuvat paremmin luostariin tai alttaritauluun. Elä enää koskaan puhu minulle hänestä. Sinä tiedät, että se ainoastaan häiritsee minua — ja totta puhuen, — sitten kuin suunnitelmamme veivät meidät hovin ylhäisten kaunotarten joukkoon, on minun täytynyt itsekseni hävetä ajatellessani häntä. Mutta sinä olet kuitenkin oikeassa", jatkoi hän liikutettuna. "Nämä hennot, kainot kukat, jotka niin lempeästi ja ystävällisesti melkein kokonaisen vuoden täällä vankeudessamme ovat muistuttaneet meitä keväästä ja kesästä, näiden olisi pitänyt muistuttaa minulle häntä, tämänkin valkoisen, viattoman kevätkukan, joka nyt on saanut äänen ja pyytänyt minua suostumaan ja allekirjoittamaan. Haa! Allekirjoittamaan sopimus, joka tekee minun omantunnontarkkuuteni hurskaaksi orjaksi aina kuolinpäivääni asti — ja kuitenkin — oli aika, jolloin tämänlainen orjuus näytti minusta olevan oikeaa vapautta" — — hän vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.
"Se oli surullinen aika", tarttui Tyko äkkiä puheeseen. — "Se oli vähällä tehdä teistä nahjuksen. Minä sanon myöskin: allekirjoittakaa, lempo vieköön, olkoon se sitten mitä hyvänsä. — Vapautta ei voi ostaa liian kalliista. Mutta elä siltä heittäydy yhden kynänvedon orjaksi. Tuo pieni, kaunis haaveilijatar tekee teistä lopulta kuitenkin rauhallisen, sävyisän Etelä-Jyllannin herttuan, joka ei koskaan ajattele kohota korkeammalle maailmassa, vaan jättää kaikki rohkeat suunnitelmansa ja ottaa itselleen rauhallisen, hurskaan puolison, sanoen hyvää-yötä näille maailmallisille turhille hallitsijaunelmille ja nukahtaa kauniisti Schleswigin linnaansa, uskollisena ja kuuliaisena tanskalaisena vasallina. Siitä voi koitua liikuttava elämä, herrani! Näitä kärsimisiämme täällä ei sitten enää ajatella kostaa, — hyi, sehän olisi halpamaista ja epäkristillistä. Me suutelemme hurskasten lasten tavoin vitsaa ja tulemme kauniisti kilteiksi. Ja miten mukava, hauska elämä! Te ehkä pahimmassa tapauksessa varustaudutte suojelemaan hanhia ketulta, tai kaadatte omalla ylhäisellä kädellänne hyvälle maistuvan metsäkauriin kehnoa herttuallista pöytäänne varten, jonka ääressä tuo hurskas vaimo istuu kädet ristissä, sillaikaa kuin hiljaiset hyvin kasvatetut lapset lukevat pöytärukouksia."
"Ei, ei Tyko!" ratkesi herttua äkkiä puhumaan ja hypähti ylös ikäänkuin unesta havahtuen. "Minä näytän sinulle vielä kerran olevani Waldemar Seierin jälkeläinen. Hänkin istui vankeudessa ja kahleissa. Mutta hän ei vanhuudestaan ja harmaudestaan huolimatta unohtanut kostoansa, eikä hän onnettomuutensa aikana unohtanut kruunuaan ja kuninkaallista arvokkuuttaan."
Nyt koputettiin ovelle ja keskustelu keskeytyi. Siellä oli kohtelias linnanvouti. Hän avasi oven vasta sitten kun oli huudettu: "Astukaa sisään!" Nyt hän astui sisään ja kysyi sopiko korkeasukuisten herrojen vastaanottaa drotsi Hessel.
"Drotsi Hessel?" toisti herttua katkeralla äänellä. "No hyvä, antaa hänen tulla!" Sitten hän istahti ylpeän ja rauhallisen näköisenä nojatuoliinsa pöydän ääreen, ritari Abilgaardin tekeytyessä nöyräksi palvelijaksi ja asettuen viekkaasti hymyillen seisomaan ruhtinaallisen herransa tuolin taakse. Linnanvouti kumarsi syvään ja poistui. Heti sen jälkeen astui drotsi Pietari sisään. Hän tervehti kohteliaasti, mutta vakavasti. Herttua kohottautui puoleksi tuolissaan ja istuutui taas takaisin.
"Mitä on drotsi Hesselillä esitettävää Etelä-Jyllannin herttua Waldemarille?" kysyi hän voimakkaalla äänellä, koettaen salata kiukkuaan.
"Korkeasukuinen herra", alkoi drotsi Pietari puhua, "minun herrani ja kuninkaani on teidän ystävienne esityksestä päättänyt tarjota teille sovinnon ja vapauden, jos te olette halukas allekirjoittamaan ja vahvistamaan ne ehdot, jotka minä tässä hänen nimessään jätän teille". Näin sanoen hän otti esille suuren pergamenttikirjeen, jonka hän kohteliaasti kumartaen ojensi herttualle.
"Lue se minulle, drotsini!" sanoi herttua, ojentaen olkansa yli kirjeen ritari Abilgaardille, nojautuen itse taapäin tuoliinsa, ja tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi. Ritari Abilgaard astui herransa eteen ja luki. Kirje oli kanslerin laatima tanskaksi, jäykkään, turhantarkkaan asiakirjatyyliin, joka näytti olevan muodostettu oppineeseen kirjoitustapaan. Drotsi Pietari piti tarkasti silmällä herttuan kasvojen ilmettä, jääden seisomaan sopivan matkan päähän. Herttua ei ollut huomaavinaan häntä, vaan tuijotti synkkänä ja miettiväisenä ennen kuvattuun pimeään vankilaseinään. Sopimuksen johdannossa lueteltiin ne herttuan ystävät, jotka olivat ryhtyneet sitä ehdoittamaan, ja niiden joukossa kuuli hän erinomaisella myötätunnolla mainittavan Saksin herttuan nimen, jonka tyttärestä hän äsken oli puhunut. Myöskin hyväsydämisen Holsteinin kreivi Gerhardin nimi näytti täällä häntä hämmästyttävän, silloin hän varmaankin muisti, kuinka hän Danehovessa Nyborgissa oli koettanut saattaa tämän urhoollisen herran naurunalaiseksi. Johdanto sovitusehdoitukseen kuului seuraavasti: