"Sinä olet liian kohtelias, serkkuni!" sanoi ritari Jon. — "Loistamisen halu ei ole minun ominaisuuksiani, sen sinä kyllä tiedät. Mutta jos tämä linna on yhtä luja kuin se on kaunis ja suuri, niin tahtoisin kernaasti olla täällä linnanherrana sodanaikana. Oletteko te ollut ennen täällä, drotsi Pietari!"
"Lapsuuteni aikana olin usein näissä saleissa, tänne liittyvät rakkaimmat ja kauneimmat lapsuudenmuistoni!" vastasi drotsi Pietari, heittäen katseen Inge neitoon, jota hän vain ääneti oli tervehtinyt ja joka näkyi kokonaan kiinnittäneen huomionsa Ingefrid rouvaan ja Cecilia neitoon. Nyt heidän katseensa yhtyivät, ja drotsi Pietari huomasi ilokseen, etteivät nämä muistelmat olleet hänelle yhdentekeviä.
"Ettekö te ole senjälkeen ollut täällä?" kysyi ritari Jon, mutta drotsi Pietari ei kuullut.
"Te olette hajamielinen, herra drotsi. Oletteko ollut senjälkeen täällä?"
"Viime vuonna", vastasi drotsi Pietari hiukan hämillään, "vastenmielisen tehtäväni aikana herttuaa vangitessani".
Nämä sanat kuultuaan ritari Lave kääntyi hyvin levottoman näköisenä vanhan valtaneuvoksen puoleen ja lateli hänelle yhtaikaa ainakin puolenkymmentä kysymystä osaksi aivan mitättömistä asioista ja hoviuutisista.
"Noista kujeiluista minä en välitä!" vastasi Jon ritari vakavana, luoden levottomaan serkkuunsa terävän, tutkivan katseen. "Mutta, serkkuni, sinä kai tiedät parhaimman ja tärkeimmän uutisen. Kun kuningas nyt on saanut herttua Waldemarista uskollisen alamaisen, toivomme me vihdoinkin saavamme rauhan ja yksimielisyyden maahan. Me odotamme nyt varmasti, että jokainen tanskalainen ritari, joka on ollut harhateillä, mutta jolla kuitenkin on rehelliset tarkoitukset isänmaataan kohtaan, seuraa nuoren herttuan esimerkkiä karkoittaen sydämestään kaikki kapinalliset ja uhkamieliset ajatukset maanlakia vastaan. Ankara tutkimus lienee kuitenkin tarpeen muutamissa paikoissa", lisäsi hän, "mutta minä toivon, että uhkarohkealla marski Andersenilla ei ole kovinkaan monta liittolaista tässä maassa".
Ritari Lave oli valahtanut kuolonkalpeaksi, ja ankaran ritari Jonin kasvoille levisi suuttumuksen ja syvän tuskantunteen ilme, joka kuitenkin silmänräpäyksessä katosi. Vanha herra kääntyi leikkiä laskien Inge neidon puoleen, viitaten yhteen tämän lapsuuden sankarittarista ylpeään Dolteen, jonka elämäntarina oli kuvattu vanhoihin kuvakudoksiin. "Vieläkö ihailet satujen ylpeää sankaritarta?" kysyi hän, osoittaen kuvaa, mikä esitti kahlehdittua neitoa, joka seisoo laivassa pieni ankkuri kädessään. — "Vieläkö osaat laulun hänen juustoankkuristaan, jolla hän tahtoi pidättää koko Harald Hiusvaltiaan laivaston pääsemästä Tanskaan?"
"Vieläkö te sen muistatte, jalo sukulaiseni?" vastasi Inge neito punastuen. "Kun viimeksi lauloin sen laulun teille ja puolustin Doltea teidän pilkkaanne vastaan, niin silloin minä vielä olin lapsi. Te nauroitte minun innostukselleni, mutta vieläkin minä voin puolustaa häntä, jalo sukulaiseni. Jos hänen-aikaisensa tanskalaiset miehet olisivat olleet niin rohkeita, kuin hän luuli, niin olisivat he kyllä panneet terästä hänen juustoankkuriinsa, eivätkä olisi sallineet norjalaisen merirosvokuninkaan laahata kahleissa mukaansa tanskalaista tyttöä rohkean sanan tähden. Olihan hänen leikinlaskussaan hiukan ylimielisyyttä, ja lapsellista uhkaa ylivaltaa vastaan", jatkoi hän lämmöllä, "mutta tuo viaton kehuminen osoitti vain, että hän luotti tanskalaiseen rohkeuteen ja rehellisyyteen. Jos hän olisi ollut teidän tyttärenne, niin minä olen vakuutettu siitä, että te ilolla olisitte maksanut kaksinkertaiset lunnaat hänen vapauttamisestaan."
"Taidat olla oikeassa!" vastasi ritari Jon, taputtaen reipasta sukulaistaan poskelle. "Aivan oikein, ylpeä Ingelil, sinä olet uljaan äitisi tytär. Tyttö on jossakin suhteessa oikeassa" — jatkoi hän, kääntyen oppineen kanslerin puoleen: "Hän tuntee vanhat sankarit paremmin kuin minä. Sinun ihailemasi Harald Hiusvaltias ei ollut oikeastaan parempi reipasta, rohkeaa merirosvoa, eikä hänellä milloinkaan ollut ylhäistä, kuninkaallista sielua. Hänen tekonsa Tanskassa samoinkuin Mycklegårdissa eivät suinkaan olleet hänelle kunniaksi. Minun mielestäni meidän päivinämme rohkea jaarli Vähä-Alf on hänen arvokas sukulaisensa."