"Sitä minä en pelkää!" vastasi mestari Grand. "Minulla ei ole enää mitään tekemistä täällä. Olettehan te myöskin tyytyväinen maanjakoon, hyvä, rehellinen Paul Hvit!"
"Täydellisesti, hurskas herra! Viekää apotti Maunolle minun kunnioittavimmat terveiseni, ja lähtekää sitten Jumalan nimessä, jos kerran niin tahdotte."
Linnanvoudin käskystä tuotiin mestari Grandin hevonen esille. Korkea hengellinen herra sanoi arvokkaasti hyvästi linnanherralle, teki kolmella sormella siunauksen merkin linnanmiehille, jonka jälkeen hän erään papin seuraamana, joka palveli häntä ratsupalvelijana, jätti Sjöborgin hiljaisena kuutamoyönä.
Pari tuntia myöhemmin, auringon noustessa ratsasti herttua Waldemar drotsinsa kanssa Paul Hviten ja kahdentoista asestetun ratsumiehen seuraamana Sjöborgin linnan portista Korsöriin vievää tietä, kulkeakseen ylitse Nyborgiin, jossa kuningas etevimpien miestensä kera oleskeli, ja jossa sovintosopimus sinetillä ja valalla vahvistettaisiin Danehoven kokoontuessa, ennenkuin herttua ja drotsi pääsisivät täydellisesti vapaiksi.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Harvinaisen ankaran talven jälkeen, jolloin Itämerikin oli jäätynyt, levitti kevät taas nopein askelin ihanuutensa, ja kukkaisrikkautensa Tanskan viljaville lakeuksille. Jo toukokuun keskivaiheilla olivat pyökkimetsät puhjenneet, ja huolimatta maan ja kansan surullisesta tilasta ja siitä salaisesta eripuraisuudesta, joka eroitti niin monet sydämet, näytti kuitenkin maa siitä, joka ei lähemmin tuntenut sen sisäisiä, rikkoutuneita olosuhteita, rauhalliselta ja onnelliselta paratiisilta.
Eräänä erittäin ihanana kevätpäivänä ratsasti Flynderborgin linnanportista Örekrogissa, matkaseurue, johon kuului kaksi ylhäistä ritaria, kaksi naista, sekä korkea hengellinen herra; heitä seurasi nuori aseenkantaja, kaksi ratsupalvelijaa ja kaksi kamarineitiä. Linnanportailla seisoi herra Lave Litle, linnanherra, kunnioittavasti paljastetuin päin vastaanottaen korkeat vieraat; kookas Inge neito seisoi isänsä vieressä. Silläaikaa kun ritarit auttoivat naisia satulasta ja saattoivat heidät linnanportaille, jäi kömpelö hengellinen herra rauhallisena istumaan hevosen selkään, voidakseen lukea oven yläpuolella olevan latinalaisen kirjoituksen. Hän oli valtakunnan oppinut kansleri mestari Martinus de Dacia. Lyhyt, harmaatukkainen, mutta vielä reipas ja voimakas ritari, joka ensiksi astui ylös linnanportaita taluttaen käsivarresta kookasta, vanhemmanpuoleista naishenkilöä, oli valtaneuvos, herra Jon Litle, mukanaan vaimonsa Ingefrid rouva. Hänen tytärtään Ceciliaa saattoi nuori, ritarillinen herra, jonka Inge neito hehkuvin poskin hänen solakasta vartalostaan heti tunsi drotsi Pietari Hesseliksi.
Herra Lave Litle vastaanotti vieraat hiukan hämillään ja tuntien salaista levottomuutta. Erityisesti näytti hän, kaikesta kohteliaisuudestaan huolimatta, tuskallisesti välttävän vanhan sukulaisensa katsetta. Drotsi Pietaria hän tervehti tylysti ja kylmästi. Oppinutta kansleria, joka viimeinkin oli tullut ylös portaita, näytti herra Lave katselevan aralla ja epäluuloisella katseella, mutta kun oppinut herra heti alkoi kysellä linnan ikää ja muinaisaikaisia ihmeellisyyksiä, näytti herra Lave rauhoittuvan ja pyysi häntä kääntymään hänen tyttärensä puoleen, joka, hänen sanansa mukaan, ymmärsi paremmin sellaiset narrin päähänpistot kuin kukaan muu linnassa.
"Täällähän sinä elät kuin pieni kuningas, hyvä Lave!" sanoi ritari Jon, katsellessaan suurta, holvikattoista salia, joka oli koko rakennuksen levyinen, ja jonka kaksi suurta kaksois-ovea olivat auki linnanpuistoon ja joista oli mitä ihanin näköala salmelle.
"Aivan niin, herra valtaneuvos! Linna on kyllä kuninkaallinen, mutta vasta teidän läsnäolonne suo sille oikean loisteen", vastasi ritari Lave nöyrällä äänellä, joka heti osoitti sen erikoisen riippuvaisuus-aseman, jossa hän oli vanhempaan, kuuluisaan sukulaiseensa, jonka henkisen ylevämmyyden ja korkeamman aseman hän tunsi liiankin painostavana.