"Vartioikaa häntä!" sanoi linnanvouti ja astui nopeasti lyhty kädessä ylös torniin vankien luokse. Hän avasi vankilanoven, ja ensimäisessä vankilahuoneessa ritari Abilgaardin luona oli kaikki tavallisessa järjestyksessä. Herttua siirsi hänen pyynnöstään telkeet oveltaan. Linnanvouti astui sisään, ja sanomatta sanaakaan hän tutki ensiksi tarkasti ristikon. Sitten hän laski lyhdyn pöydälle ja katseli tarkkaavaisesti herttuaa. "Sanokaa minulle, jalosukuinen herra!" kysyi hän — "onko totta, että tuomiorovasti Grand on puhunut teille, ja te olette katunut ja tahdotte allekirjoittaa sovintokirjan?"
"Te olette oikeassa", sanoi herttua tarttuen hopeakynään. "Sen teen heti. Kas niin, tuossa on minun nimeni." Hän ojensi linnanvoudille allekirjoitetun pergamentin ja heittäytyi sitten miettiväisenä tuoliinsa.
"Silloin onnittelen teitä vapautenne puolesta ja isänmaata uskollisesta miehestä!" sanoi linnanvouti iloisesti. "Enpä siis tälläkään kertaa pettynyt. Minä tunnen maailman ja ihmiset, ja näinhän minä teidän olennostanne ja käytöksestänne teidän olevan jalon nuoren herran, joka vain nuoruuden ajattelemattomuudesta oli erehtynyt. Levätkää nyt, jos haluatte, — hyvän ja hurskaan päätöksenne vahvistukseksi kunnes päivä koittaa, jalosukuinen herra, sitten minä kaikella kunnialla vien teidät itse minun herrani ja kuninkaani luokse."
"Hyvä!" sanoi herttua. "Menkää nyt vain ja elkää salliko mitään pahaa tapahtua mestari Grandille! Hän on vain pitänyt minulle yösaarnan, ja te näitte itse että hän onnistui käännytystyössään."
Linnanvouti kumarsi ja poistui. Ritari Abilgaard, joka ovelta oli kuullut ja nähnyt mitä siellä juuri oli tapahtunut, kiirehti hyvin iloisena herransa luokse saadakseen täydellisen selityksen siitä, mikä hänet näin äkkiä oli saanut allekirjoittamaan.
Sillaikaa seisoi mestari Grand ihmettelevien linnanmiesten keskessä, jotka linnanvoudin käskystä tarkasti vartioivat häntä. Kyökkimestari Martti seisoi hymyillen tikapuitten vieressä ja näytti ivailevan yöllistä seikkailua. Mestari Grand heitti häneen sanaakaan sanomatta moittivan ja halveksivan katseen.
"Enpä toki olisi uskonut, hänen tällä tavalla sieltä pääsevän", sanoi nyt kokki linnanmiehille. "Minä en ole milloinkaan ennen nähnyt kunnianarvoista tuomiorovastia tikapuilla, niin etten minä voinut sellaista kiusausta vastustaa. Mutta enpä olisi ruvennut niin vaaralliseen leikkiin, jos olisin tiennyt, että te ja linnanvouti olitte läheisyydessä. Nyt saadaan nähdä olenko minä tehnyt hurskaalle herralle vääryyttä vai enkö. Kukaan ei voi moittia minua siitä, että pidin häntä viekkaana veitikkana. Missä tähän maailman aikaan tapaa niin innokkaan sielunpaimenen, että hän uskaltaa kaulansa pelastaakseen muutaman sielupahasen. Olipa aivan onneksi oppineelle herralle, että te tulitte. Minä olin jo tarttunut tikapuihin vetääkseni ne hänen altaan, ja silloin olisi kunnianarvoisa herra jäänyt riippumaan käsistään rautatankoihin tuolla ylhäällä niinkuin kissa lintuhäkistä, kunnes minä olisin hakenut teidät."
"Kurja, uskoton sielu!" huudahti mestari Grand kiivaasti. "Sanoinhan minä jo sinulle toimivani hurskaassa ja jumalisessa tarkoituksessa, ja sinä osasit niin teeskennellä ja uhata Herran palvelijan henkeä."
"Siitä teen tilin isännälleni, ja hänen armolleen, meidän korkeasti rakastetulle kuninkaallemme!" vastasi Martti kovaäänisesti. "Täällä me emme luokittele ihmisiä. Ruhtinaat ja mahtavat herrat me sulemme tänne, kun olemme saaneet käskyn pitää heitä juonittelijoina. Minä pistän heidät tottelevaisesti vartaaseen, jos minulle annetaan käsky pitää heitä kalkkunoina, ja jos keisari tai paavi itse haluaa kömpiä ikkunasta heidän luokseen, niin vastaan minä koko kristikunnalle siitä, että annan heidän armonsa taittaa korkeat ja pyhät niskaluunsa."
Kyökkimestari Martti alkoi olla kovaääninen, ja linnanvouti, joka nyt kiirehti takaisin vankilasta ja kuuli nämä rohkeat sanat, käski hänen olemaan hiljempaa palvelusinnossaan ja puhumaan suuremmalla kunnioituksella hurskaalle, kunnianarvoiselle tuomiorovastille, joka oli aivan viaton ja lisäksi tehnyt tehtävän, josta jokainen kunnon tanskalainen mies sai häntä kiittää. "Luulenpa melkein tarkalleen tuntevani maailman ja ihmiset", — sanoi hän itserakkaan näköisenä mestari Grandille. "Ja minä iloitsen, kunnianarvoisa herra, että minä en ole erehtynyt teidänkään suhteenne. Että tarkoituksenne maata ja kuningasta kohtaan on hyvä, sen minä näen nyt, vaikka te puhuitte eilen illalla kovia sanoja mahtavien vioista ja synneistä. Siihen teillä ankarana Jumalan miehenä on oikeus. Mutta Herrajumala, olemmehan me kaikki ihmisiä, ja kunniallisinkin mies voi joutua epäilyksen alaiseksi ja huonoon valoon. Sen olette itse äsken kokenut, hurskas herra! Nyt voitte vapaasti lähteä täältä minä hetkenä vain haluatte. Mutta minulle on mieluista, jos haluatte jäädä vieraakseni päivän koittoon asti. Yö ei ole kenenkään ihmisen ystävä ja niin hengellinen herra kuin olettekin, voisitte tekin eksyä."