"Päästäkää minut, ihminen, ja vaietkaa!" kuiskasi ritari Lave katsellen levottomasti ympärilleen. "Tahdotteko puheellanne syöstä minut perikatoon? Minun tieni ei ole teidän, mutta minä olin oppinut kulkemaan yksin ennen kuin te olitte syntynytkään. Päästäkää minut. Me emme kuulu yhteen."
"Sen pahempi, te olette oikeassa!" sanoi drotsi Pietari ja päästi salaista kauhua tuntien kylmän, vapisevan käden. Katsomatta häneen, ritari Lave poistui nopeasti hänen luotaan, palaten toisten tärkeiden vieraittensa luokse, ja drotsi Pietari jäi hyvin liikutettuna kävelemään pitkin varjoisaa puistokäytävää.
Palattuaan puutarhasaliin ritari Lave näki suureksi mielihyväkseen vanhan Jon ritarin yhä leikillisesti keskustelevan mestari Martinuksen kanssa, Ingefrid rouva ja hänen tyttärensä olivat juuri lähdössä Inge neidon kanssa linnanpuistoa katsomaan.
"Drotsi Hessel on jo ulkona haaveilemassa, ihania näköaloja katsellen!" sanoi linnanherra vieraille naisille. "Minun tyttäreni osaa varmasti näyttää teille kaikki ne paikat, joissa kirkas vesi ja viheriät puut tekevät kaikki, jotka sellaista ymmärtävät, isänmaan ihanuuksien lämpimiksi ihailijoiksi. Minä en kuulu niihin onnellisiin, jotka sellaista ymmärtävät."
Naiset hymyilivät kohteliaasti tälle huomautukselle ja astuivat alas puistoon johtavia portaita. Ritari Lave heitti tutkivan katseen linnanportin yläpuolella olevaan tuuliviiriin ja lähestyi sitten molempia keskustelevia herroja, kuitenkaan häiritsemättä heitä.
"Te hämmästytätte minua, oppinut herra kansleri!" sanoi ritari Jon, sydämellisesti hymyillen. "Enpä olisi uskonut kuivan filosofian olevan niin hauskaa! Oliko kaikki todellakin teidän keksimäänne?"
"Oli tietysti, herra valtaneuvos!" vastasi oppinut kansleri vakavana, ja itserakas ilme kasvoillaan. "Se on monen unettoman yön tutkimuksen tulos. Minä jo ajattelin sitä Parisissa ennen opintoaikanani, mutta vasta Antvorskovin rauhallisessa otiumissa [otium = joutilaisuus] se minulle lopullisesti selvisi, ja nyt sitä opetetaan kaikissa Euroopan korkeakouluissa."
"Nämäkö siis ovat nuo kuulut Martinuksen modumit? — tai miksi te kutsutte niitä?"
" Modi significandi Martiniani ", oikaisi kansleri hänet nopeasti. "Se on aarre, tieteellinen keksintö, josta minä en tahdo ylpeillä, mutta minun nöyrä toivoni on, että Jumalan ja pyhän neitsyen avulla tämä tärkeä keksintö logiikassa on säilyttävä minun nimeni filosofian historiassa niin kauan kuin on olemassa perusteellista filosofiiaa ja yliopistoja."
"No, sen minä kyllä ymmärrän!" vastasi ritari Jon salaa hymyillen. "Se on varmasti hyvin oppinutta ja filosoofista, sillä totta totisesti minä en siitä ymmärrä vähääkään. Mutta eiväthän minunlaiseni maallikot sellaista käsitä!"