"Mitenkä, herra valtaneuvos?" huudahti kansleri hämmästyneenä pyyhkien hikeä kaljulta otsaltaan. "Eikö se ole yhtä selvää kuin Jumalan kirkas päivä? Ja minä olen kuitenkin koettanut kääntää teille kaikki ne kreikkalaiset ja latinalaiset lausemuodot, jotka ovat suurena kaunistuksena tuollaisissa ainehistoissa, mutta, jotka ehkä voivat olla hämäriä vihkimättömille. Sallitteko minun selittää teille koko järjestelmäni alusta asti. Modi significandilla ymmärretään logiikassa — —"
"Ei, taivaan nimessä, ei, hyvä herra kansleri!" keskeytti hänet ritari Jon nopeasti. "Elkää koettako saada minua syventymään siihen oppiin. Minä kunnioitan sitä täydellisesti ja minä uskon mielelläni teidän tulevan sen kautta ikuisiksi ajoiksi kuolemattomaksi oppineiden maailmassa. Mutta, jos minä en muulla lailla voi tulla kuolemattomaksi, niin lempo vieköön, olen siksi tulematta, ja saan Jumalan nimessä tyytyä eläessäni tekemään minkä voin ja antamaan meidän Herramme huolehtia lopusta. Totisesti puhuen, herra kansleri, eiköhän sitä voi olla järkevä ja kunnon mies ilman kaikkea tuota päänvaivaa? Jos minun sillä tavalla täytyisi käännellä ja väännellä ajatuksiani, ennen kuin itse tietäisin ovatko ne viisautta vai hullutusta, niin tulisin sadan vuoden vanhaksi, Jumalan tähden, ennen kuin olisin ehtinyt käsittää kunnon ajatusta, ja minä tarvitseisin kolme ihmis-ikää, ennen kuin saisin hyvän ajatuksen käytäntöön. Ei, minä käytän toista tapaa. Kun minä tiedän, mitä minä tahdon sanoa, niin minä sen sanon, ja kun minä tiedän mitä minä tahdon tehdä ja mitä minun täytyy tehdä, niin, kas silloin sen teen, enkä välitä vaikka koko maailma siitä myllertyisi. Katsokaa, siinä on koko minun järjestelmäni. Se ei ole niin oppinut kuin teidän, mutta että tekin lopullisesti seuraatte sitä, siitä te olette antanut minulle monta oivallista todistetta, jotka minä kaikella kunnioituksella tunnustan." Näin sanottuaan hän puristi sydämellisesti oppineen kanslerin kättä ja heitti katseen ritari Laveen. "Kas! Tuossa seisoo serkkuni Linnanpäällysmies", jatkoi hän iloisesti, "hän on viisitoista vuotta minua nuorempi, hän ehkä vielä voi jotakin oppia maailmassa. Jos voitte saada hänet käsittämään miten tärkeää on ajatella oikein ja järkevästi näinä kieroina aikoina, niin ette taitaisi tehdä turhaa työtä. Minä lähden puistoon hengittämään raitista ilmaa!" Jättäessään näin tuon jotenkin väsyttävän filosoofisen kanslerin ritari Laven seuraan, hän poistui nopeasti puistoon vievästä ovesta ja syventyi pian vakaviin mietelmiin kävellessään puistokäytävillä.
Viheriällä kunnaalla, josta oli mitä ihanin näköala salmelle, seisoivat Silläaikaa drotsi Pietari, Inge neito ja Cecilia neiti, innokkaasti keskustellen vanhoista muinaisaikaisista tapahtumista, joista tällä seudulla vielä oli säilynyt paljon lauluja ja muistomerkkejä. Inge neidon mielipidettä vastusteli drotsi Pietari, väittäen näiden muistojen liittyvän toisiin, hänelle tuttuihin paikkoihin Jyllannissa. Heidän keskustelunsa aiheena oli näet ollut Hamletin traagillinen tarina. Ingefrid-rouvakin kuunteli mielenkiinnolla, kuinka isänmaallisuudesta innostunut Inge neito elävöitti nämä vanhat tarinat lausumalla säkeitä ja osia vanhoista kansanlauluista, osoittaen samalla niitä paikkoja, joissa hän lapsena oli kuullut ja ajatellut noiden suurten tapahtumien tapahtuneen. Nyt näki Ingefrid-rouva miehensä käytävän päässä, ja astui häntä vastaan, näyttääkseen hänelle tämän näköalan. Drotsi Pietari ja Inge neito puhuivat vielä Hamletista ja hänen rohkeasta teostaan, jonka viisautta drotsi Pietari kyllä ihaili, mutta josta hänen mielestään puuttui totuus, oikeudentunto ja jalo suuruus.
"Tämä rikkiviisas salavihkaisuus", sanoi hän — "tämä vain näennäinen totuudenrakkaus, jolla juuri totuus peitetään, kun se lausutaan kaksimielisesti ja koristeltuna — tämä viekas leikkiminen viisaudella ja hulluudella, ivalla ja hirvittävällä totuudella, vaikuttaa minuun melkein kamalasti. Mutta nämät sadun piirteet, niin vähän tanskalaisia kuin ne ovatkin, perustuvat kuitenkin kieltämättä erääseen huomattavaan omituisuuteen kansassa."
"Mitä te tarkoitatte drotsi Pietari!" kysyi Inge neito, tuntien itsetuntonsa loukatuksi. "Syytättekö te itseänne ja meitä kaikkia niin alhaisista taipumuksista, petollisuudesta ja viekkaudesta?"
"Ymmärtäkää minut oikein, jalo neito! Tuo hamletilainen salavihkaisuus on todellakin pohjaltaan aito tanskalaista, vaikka minä en sitä ylistä jaloksi enkä suureksi; tämänlaisessa viekkaudessa piilee kunnioitus totuuteen vielä silloinkin, kun sitä ei voi eikä tahdo lausua julki. Jokainen sisäisten levottomuuksien aika Tanskassa voi osoittaa meille, että meidän kansamme parhaat ja jaloimmat ominaisuudet: rehellisyys, suoruus ja totuuden rakkaus, eivät milloinkaan kokonaan katoa, vaan ilmenevät sielläkin, missä näyttää olevan jälellä vain totuuden varjo koirankujeita peittämässä. Suurin roisto ja petturi joukossamme häpee kuitenkin vielä aivan julkisesti kieltää ja salata totuutta. Hän on liian ylpeä valehdellakseen, vaikka hän siten henkensä pelastaisi, ja hän sanoo totuuden silloinkin kun se voisi olla hänelle vaarallista, mutta niin hämärästi ja peitettynä, että vain hänen ystävänsä sen ymmärtävät, — hänen vihollisensa uskovat päinvastaisen."
"Siinä voitte olla oikeassa", sanoi Inge neito vakavasti, "mutta siltä ei totuuden väärenteleminen ole kansan luonteenominaisuuksia".
"Enhän toki tahdo sitä väittää", vastasi drotsi Pietari, "mutta rehellisimmässäkin kansanihmisessä olen löytänyt usein omituisen halun leikin laskulla ohjata harhaan muiden katse, sanomatta siltä kuitenkaan suoraa valhetta. Siinähän piileekin suureksi osaksi talonpoikamme sukkeluus ja hauskuus. Sehän voi olla aivan hyväntahtoista ja viatonta; mutta näinä aikoina se on vaarallinen ominaisuus, jonka vuoksi on hyvin vaikea eroittaa valtakunnan tosiystävät sen salaisista vihollisista."
"Ei, ei!" huudahti Inge neito iloisesti; "siinä te aivan erehdytte, drotsi Pietari. Minä tunnen paremmin rehelliset, kunnon maamieheni. Minä näen ja puhuttelen täällä usein köyhimpiä ja halvimpia heidän joukostaan. He valittavat ääneen ja kärsimättömästi taakkansa raskautta, eikä siinä säästellä sanoja suurista ja mahtavista puhuessa. He eivät pelkää lausua itse kuninkaasta ja hänen uskotuistaan rohkeinta totuutta. Mutta jos minä puhelen heille kruunusta ja valtakunnasta ja siitä, mitä he sanoisivat heille vääryydellä pakoitetusta kuninkaasta, niin silloin te näkisitte miten pian he unohtavat kaiken oman tuskansa, ja miten suoraan he tuovat ilmi uskollisuutensa vanhaa, laillista kuningashuonetta kohtaan. On kyllä totta, että he leikkiä laskiessaan mielellään käyttävät peiteltyä puhetapaa ja kiusottelevat toisiaan vanhoilla sananlaskuilla ja lauseparsilla, mutta juuri tästä hyväntahtoisesta leikillisyydestä minä pidän, eikähän siinä ole mitään pahaa."
"En minäkään moiti sitä, mikä on kansalle luonteenomaista ja synnynnäistä", vastasi drotsi Pietari. "Ei kukaan meistäkään ole siitä vapaa", lisäsi hän. "Ehkä me molemmat tänään, jalo Inge neito, juuri tällä hetkellä, sanomatta valheellista sanaa, peitimme minkä tiesimme ja vältimme totuuden lausumista, säästääksemme itseämme ja toisiamme."