Inge neito punastui. "Siihen on jokaisella ihmisellä oikeus!" sanoi hän vakavana: "Sitä, mitä minä en tahdo tai en saa puhua, siitä ei mikään voima maailmassa voi pakoittaa minua sanaakaan sanomaan. Jos me emme ole rehellisiä ja suoria siltä, vaikka emme sano kaikkea, minkä tiedämme, niin silloin ei olisi ainoatakaan rehellistä ihmistä olemassa. Katkaiskaa te meidän riitamme hyvä Cecilia!" hän kääntyi veitikkamaisena ystävättärensä puoleen, joka tähän asti oli ääneti kuunnellut heitä. "Uskotteko te drotsi Pietarin itsensä olevan niin suoran, että hän meitä pettämättä tahtoisi sanoa meille, jos sitä häneltä kysymme, mikä väri on hänen lempivärinsä?"
"Sitä meidän ei tarvitse kysyä häneltä", vastasi Cecilia, "samaa väriä, joka on teidän hiusnauhassanne, kantoi herra drotsi ainakin viime vuonna".
Drotsi Pietari sävähti hehkuvan punaiseksi. "Minä kannoin sitä viime vuonna senvuoksi, että se oli kuningattaren väri!" — sanoi hän. "Helsingborgin ritarileikeissä voitin siihen oikeuden. Viime vuoden toukokuusta minä en enää kanna sitä, mutta siitä asti se on ollut minulle rakkaampi kuin milloinkaan: tuon ruusunpunaisen helminauhan pienine liljoineen luulen tuntevani jo lapsuuteni ajoilta. Se on ainoa side, jolla sallisin itseni vangiksi sidottavan. Mutta jos Inge neito tahtoisi sen minulle lahjoittaa, niin en kuitenkaan uskaltaisi kantaa sitä julkisesti. Syynä siihen on kieltämättä salaisuus."
Inge neito oli tehnyt vaistomaisen liikkeen kädellä ruusunpunaista hiusnauhaansa kohti, kuin aikoen irroittaa sen, mutta kuultuaan drotsi Pietari viimeiset sanat, solmi hän sen vielä lujemmalle ja käänsi heti keskustelun toisiin asioihin. "Kas vain, kaunis herättäjälintuni!" sanoi hän iloisesti. "Jos tämmöinen olisi ollut Hamletilla, niin olisi hän varmasti ymmärtänyt käyttää sitä." Näin sanoessaan hän taputteli suurta kesyä pihakukkoa, joka oli lentänyt ylös kukkulalle hänen luokseen, Klaus Skirmenin pelästyttämänä, joka etsi herraansa tullakseen tämän käskystä ilmoittamaan minkälainen tuuli oli. Drotsi Pietari ei näyttänyt kuuntelevan aseenkantajansa kertomusta. Hän kiitteli ja kehui muhkeaa, ritarillista lintua ja katseli sen valtijatarta omituisesti vaihtelevalla ilon ja surun tunteella, monien rakkaiden lapsuusmuistelmien vilahtaessa hänen sielunsa ohitse ja yhdistyen nykyiseen hetkeen. Hän luuli melkein uneksivansa, ja tuo kookas, kaunis ritarintytär oli taas hänen entinen lapsuuden morsiamensa.
Sillävälin läheni Jon ritari vaimonsa kanssa hitaasti kukkulaa.
Hän pysähtyi ja katseli nuoria ihmisiä tuolla viheriällä rantatöyrällä. "Kunnon ritari! Reipas nuori mies!" — sanoi hän viitaten drotsi Pietariin, "hän on toisenlainen drotsi kuin ritari Abilgaard. Minua ei miellytä Cecilian huomaavaisuus tuota viekasta ritaria kohtaan. — Noiden epäluulojen, jotka liittyvät häneen hänen vankeutensa jälkeen, olisi kuitenkin luullut parantavan hänen oikkunsa. Eikö hän vieläkään ole tehnyt päätöstään?"
"Sinun äänettömyytesi on saanut hänet epäröimään", vastasi äiti huolestuneena, "ja sinun tahtoasi kuulematta hän ei anna ratkaisevaa vastausta".
"Hän on vapaa! Mutta minulta hän ei saa sanaakaan siihen asiaan. Cecilia tietää kyllä minun ajatukseni hänestä."
"Silloin hänestä ei milloinkaan tule ritari Abilgaardin vaimoa. Jumala häntä vahvistakoon!"
"Drotsi Pietarilla ei näytä olevan kiirettä!" keskeytti ritari Jon hänet nopeasti.