"Siis, te olette kaikki myöntyneet!" jatkoi marski. "Laskekaa siis kätenne pyhälle raamatulle ja vannokaa!" Hän viittasi mestari Grandille, ja hengellinen herra otti esille suuren samettikantisen raamatun.
"Tapahtukoon se Jumalan ja hänen pyhän sanansa nimessä!" sanoi tuomiorovasti hitaasti ja juhlallisesti, laskien itse kätensä kirjalle. Senjälkeen hän vei sen miehestä mieheen. Kukin toisti samat sanat, pannen käden kirjalle. Kiivaan sisäisen taistelun jälkeen, joka selvästi kuvastui hänen kasvoistaan ritari Lave Litle myöskin asetti värisevän kätensä kirjalle ja sopersi valan. Kun Raanen vuoro tuli, sanoi hän samat sanat ääneen ja selvästi, mutta valan saneltuaan hän liikutteli huuliaan kenenkään kuulematta sanoja, jotka hän salaisesti lisäsi, senjälkeen hän laski epäröimättä kätensä kirjalle.
"Irroita, irroita käteni, Ingeborg tyttäreni!" huusi nyt mielipuoli vanhus, herättyään äkkiä horroksista. "Minäkin tahdon vannoa, minä tahdon vannoa ja kirota niin että Kaikkivaltias pilvien yläpuolella sen kuulee, ja kaikki perkeleet kauhistuen vapisevat!"
"Hiljaa, hiljaa, isä, muista mitä lupasit!" — kuiskasi Ingeborg. Marski viittasi, että onneton vanhus vietäisiin ulos, mutta ennenkuin kukaan oli aavistanutkaan hän oli melkein käsittämättömällä voimalla riistänyt auki siteensä. Hurjasti nauraen hän ojensi suoriksi vapautetut kätensä. "Ikuisesti, ikuisesti kirottu olen, jos minä en pääse ensimäisenä!" huusi hän lyöden nyrkkinsä raamatulle. "Jos vanha Palle ei pääse ensimäisenä lyömään, niin minä kulen täällä näin tuomiopäivään asti!"
Mestari Grand oli vähällä pudottaa raamatun kädestään, ja kaikki näyttivät pelästyneiltä. Marski viittasi uudelleen, ja kaksi ritaria talutti mielipuolen vanhuksen nopeasti ulos salista. Yleinen äänettömyys seurasi tätä tapausta. Tuomiorovasti oli tointunut pian; hän seisoi nyt pyhä kirja kädessään Ingeborg rouvan edessä. Hän kuiskasi salaisen sanan hänen korvaansa, samoin kuin kaikki muutkin olivat sen vastaanottaneet. Hän taivutti hyväksyvästi päätään, ja äänellä, joka vihlaisten tunki jokaisen sieluun, joka sen kuuli, saneli hän saman valan, jonka kaikki olivat vannoneet, ja polvistuen hän kosketti kirjaa laihalla kädellään. Hän jäi liikkumatonna makaamaan. Marskin viittauksesta kaikki poistuivat äänettömästi. Vaistomaisesti synkkä linnanherra ojensi rautakäsivartensa onnetonta vaimoaan kohti, mutta syvään huokaisten hän antoi niiden taas vaipua. Hän tarttui kiivaasti kellonauhaan, ja vähän ajan päästä tulivat Ingeborg rouvan kamarineidot ja kantoivat pyörtyneen emäntänsä naistupaan.
KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU.
Se mikä Möllerupissa tapahtui oli salaisuus, jota eivät ketään muut asianomaiset tunteneet. Vieraat, naamioidut herrat olivat poistuneet linnasta yksi kerrallaan, ja eri aikoina, enimmäkseen yöllä niinkuin he olivat tulleetkin, eivät edes lähimmät naapurit olleet saaneet vihiä tästä salaisesta kokouksesta. Linnassa ei huomattu minkäänlaista muutosta entisestä. Nuo neljä rautapukuista vahtisotilasta seisoivat yhä tornin katolla. Vipusilta oli edelleen nostettu, ja lukuisasta varusväestä huolimatta oli siellä niin hiljaista kuin linna olisi ollut tyhjä ja asumaton.
Sovinto herttua Waldemarin kanssa oli rauhoittanut kuningasmieliset, ja valtaneuvos ei näkynyt pelkäävän mitään vaaraa. Kuningas ja kuningatar viettivät ihanan kesän Skanderborgin linnassa, koko hovin ja maan paraimpien miesten ympäröimänä. Vanha Jon ritari, mestari Martinus ja drotsi Pietari olivat palanneet Tukholmasta, tuoden mukanaan hyvät tiedot lähettilästoimiensa onnistumisesta. Heidän neuvottelunsa kuningas Maunon kanssa koskivat nimittäin molempien kuningashuoneiden yhdistämistä kaksinkertaisen lankouden kautta. Pieni tanskalainen prinsessa Merete, joka oli kihlattu Ruotsin kruununperilliselle, vietäisiin ennen vuoden loppua Tukholmaan, jossa hänen kasvatuksensa sopimusten mukaan täydennettäisiin. Samalla tavalla kasvatettaisiin pieni ruotsalainen prinsessa Ingeborg tanskalaisessa hovissa, jos se katsottiin tarpeelliseksi. Kihlaus hänen ja tanskalaisen kruununperillisen välillä oli kirjoitetun asiakirjan kautta määrätty, mutta sen julkaiseminen oli siirretty pari vuotta eteenpäin. Tanskalaiset lähetit olivat mielihyvällä katselleet pientä ruotsalaista prinsessaa, jonka he vielä kerran toivoivat näkevänsä Tanskanmaan kuningattarena. Vanha Jon ritarikaan, joka ei odottanut elävänsä tätä aikaa, ei voinut olla innostumatta puhuessaan tästä kauniista, herttaisesta lapsesta, niinkuin hän odottaisi hänestä toista Dagmaria, jonka kautta siunaus ja rauha palajaisivat Tanskaan. Sekä tämä valtioviisas herra, että drotsi Pietari, kiinnittivät salaisesti kaiken toiveensa Tanskan paremmista ajoista tulevaan sukupolveen, ja nuoreen, toivorikkaaseen kruununperilliseen. Ritari Jon koetti usein vaikuttaa nuoreen prinssiin; mutta huolimatta kaikesta kunnioituksestaan drotsi Pietaria kohtaan, hän puisti päätään, nähdessään miten nuori ritarillinen drotsi koetti terästää prinssin oikeuden- ja kunniantuntoa siihen määrin, että se näytti hänestä vaaralliselta.
Eräänä päivänä tämä vanha herra oli ollut kuningattaren hoviseurueen kanssa Skanderborgissa läsnä prinssin aseharjoituksissa ja oli tehnyt siellä sen huomion, että nuori kuningas, joksi häntä aina kutsuttiin, koetti muuttaa nämä harjoitukset ja leikit oikeiden ritarijuhlien kalliiksi ja häikäiseviksi jäljittelyiksi, joissa hän jakoi kuninkaallisia lahjoja aseenkantajille ja liioitetun ankarasti langetti tuomion jokaisesta ritarilain rikkomisesta, milloin sen vain näihin leikkeihin voi sovittaa. Vanha valtaneuvos hymyili, ja sekä hän, että kuningatar ja drotsi Hessel näyttivät olevan mieltyneet leikkiin, mutta kun se oli loppunut, niin hän kutsui drotsin luokseen kahden kesken puhumaan. "Minä olen vanha", sanoi hän vakavana, "mutta minä en kuitenkaan usko olevani ärtyinen ja pikkumainen, vaikka panen suuremman arvon niihin tarpeellisiin keinoihin, joilla ulkonainen onni saavutetaan, kuin mitä te sallitte. Prinssin anteliaisuus ja jalomielisyys on kyllä kaunista; mutta elkää opettako tulevaa kuningastamme tuhlariksi, ja tuhlaamaan kansan rahoja ja omaisuutta, niinkuin sitä tomua, jota hän polkee jaloillaan. Varokaa, että hän ei mielly enemmän ritarilliseen loistoon ja komeuteen, kuin hiljaiseen voimaan ja tosisuuruuteen!"
"Siitä hänet Jumala varjelkoon!" huudahti drotsi Pietari, "mutta, jos suuren Waldemarin päivät vielä palajavat —"