"Jopa viimeinkin, saakeli soikoon, tulee minunkin vuoroni puhua!" mörähti merirosvopäällikkö, joka kauan oli istunut kärsimättömänä ja hieronut tikarinkahvansa jalokiviä. "Minun kuninkaani vastaus on lyhyt ja hyvä, marski Andersen", jatkoi hän kovaa ja nousi hitaasti ja mukavasti tuoliltaan, jääden seisomaan jalat haarallaan kuin keinuvalla laivalla. "Te olette sanan ja toimen mies, sanoo minun herrani ja kuninkaani, ja hän teidän luotettava ystävänne onnessa ja onnettomuudessa. Teidän ystävänne ovat myöskin hänen, ja joka uhkaa teidän henkeänne, se joutuu tekemisiin hänen kanssaan. Teidän salaisista neuvotteluistanne hän ei juuri välitä; mutta hän tahtoo uskollisena ja rehellisenä norjalaisena julkisesti puolustaa teitä kaikkia vihollisia vastaan, ja auttaa teitä laivastollaan kun tarvitaan. Hänen maansa ja valtakuntansa on teille ja teidän ystävillenne avoin, jos sattuisi vastoinkäyminen kohtaamaan, ja minä, hänen jaarlinsa ja merisotapäällikkönsä, en jätä näitä rantoja laivoineni ja miehineni niin kauan kuin olette pienen avustuksen tarpeessa ja täällä on jotakin mihin ryhtyä. Siihen nähden on kaikki selvää ja valmista. Siitä mitä te täällä päättelette minä en paljoakaan välitä. Se mikä on mennyt sisään yhdestä korvastani, sen annan mennä ulos toisesta. Loruista minä en välitä, ja valani minä nyt kerran olen vannonut teille. — Mutta totta puhuen, täällä ollaan minun mielestäni liian hiljaisia ja happamia. Minä en myöskään kärsi salaisia neuvotteluja ja hienojen juonien punomisia. Minä en kelpaa muihin kuin karkeihin tekoihin, joiden ohella voi huutaa kovaa ja lyödä rohkeasti. Sanalla sanoen — minä poltan vaikka koko Tanskan kaikkien teidän silmienne edessä, jos siitä on apua! Muuten minä välitän viis' siitä kuka on kuninkaana maassa. Niin kauan kuin täällä saa hyvän saaliin, olen minä mukana, ja te tiedätte mistä minut tapaa. Elkää antako minun kuluttaa aikaani turhiin puheisiin, vaan sallikaa minun juoda tuolla sisällä teidän maljanne! Olettehan te ymmärtäneet minut?"
"Täydellisesti, herra jaarli!" vastasi marski. — "Vielä vain sana! Tahdotteko pitää lupauksen, jonka annoitte minun vaimoni sisarenpojalle, kamaripalvelija Raane Jonsonille, joka istuu täällä? Sillä ehdolla hän tahtoo tulla meidän ystäväksemme. Hänen apunsa on meille tärkeämpi kuin ehkä uskotte."
Marskin näin puhuessa oli kamaripalvelija Raane noussut ja lähestynyt jaarlia.
"Sinäkö haluaisit langokseni, poika?" kysyi jaarli hymyillen ja mitellen häntä ylpeällä katseella. "No, sen minä ainakin sanon, että minun mielestäni sinä et ole miehen näköinen, joka voi kosia jaarlin tytärtä. Minä annoin sen lupauksen herttualle ollessani aimo hutikassa, ja epäilenpä tyttäreni siihen suostuvan. Mutta, jos sinä olet yhtä viisas kuin miksi sinua kehutaan, niin me voimme puhua siitä kun aika joutuu. Jos tyttö sinuun suostuu, hyvä on, silloin jaarli vastaa selvänä siitä mitä Tönsbergin kreivi on juovuspäissään höpissyt."
"Minun rohkea toiveeni ei ole ulottunutkaan pitemmälle, herra jaarli!" — vastasi Raane. "Kun sopimus minun puoleltani on täytetty, niin minä näytän teille, etten minä ole tähdännyt korkeammalle kuin mihin hyvästi voin ulottua!"
"Hyvä, huolensa päivällä kullakin!" mutisi jaarli. — "Osoita minulle ensin kunnon teolla mihin sinä kykenet, niin minä lyön sinut vielä kaupan päälle ritariksi, niin että ohuet olkaluusi rusahtavat."
"Sepä oli oivasti sanottu, herra jaarli! Kuulittehan te kaikki sen, hyvät herrat!" sanoi Raane, katsahtaessaan rohkeasti ympärillä olijoihin. Senjälkeen hän astui viekkaasti hymyillen takaisin paikalleen, ja merirosvopäällikkö, sen enempää hänestä välittämättä, tervehti toisia herroja päätään nyökäyttäen ja poistui juomatupaan. Kaikki istuutuivat marskin viittauksesta paikoilleen ja seurassa vallitsi taas kuolemanhiljaisuus.
"Me olemme jo kauan ja usein neuvotelleet yhdessä!" alkoi marski salaperäisesti puhua. "Me tiedämme kaikki, että sen täytyy viimeinkin tapahtua. Vihdoinkin on hetki käsissä, jolloin voimme tehdä viimeisen, ratkaisevan päätöksen. Mutta sitä, minkä me tänä hetkenä sielussamme päätämme, eivät edes nämä äänettömät muurit saa kuulla. Kieltävä ja myöntävä merkki on kylliksi, ja me ymmärrämme toisemme." Sen sanottuaan hän kumartui kuiskaamaan kreivi Jaakon korvaan pari sanaa, johon tämä heti vastasi vakavasti päätään nyökäyttäen. Samalla tavoin kulkivat salaiset sanat miehestä toiseen. Sen aikana vallitsi pitkä ja syvä hiljaisuus. Moni herroista mietti kauan ennenkuin kumarsi, ja niiden joukossa oli ritari Lave Litle. Hän oli valahtanut kuolonkalpeaksi kuullessaan sanat, jotka hänelle kuiskattiin. Viimeinkin hän teki päällään liikkeen, joka katsottiin nyökäytykseksi, mutta joka ennemmin näytti tahdottomalta, suonenvedontapaiselta lihasvärähdykseltä. Sitten tuli kamaripalvelija Raanen vuoro. Marski katseli häntä läpitunkevin katsein, eikä mestari Grand siirtänyt silmiään hänen kasvoiltaan. Viekas kamaripalvelija oli kuullut kuiskatut sanat, hän oli niistä hyvin hämmästyvinään, mutta näytti samalla salaisesti nauttivan siitä, että oli kaikkien huomion esineenä. Hän koetti olla hyvin arvelevan näköinen, viivytellen antamasta myöntymyksen merkkiä. Kaikkien täytyi ehdottomasti olla yksimielisiä aikeessa, jonka mitättöminkin heistä voisi ilmiantaa ja tehdä tyhjäksi. Kamaripalvelija oli viimeinen ja aseenkantaja Kaggen jälkeen alhaisin heistä kaikista arvoluokkaan katsoen. Mutta kuninkaan uskottuna hän oli heille tärkeä mies, ja hän näytti ylpeydellä tuntevan kuninkaan elämän ja ehkä koko kansan menestyksen tai kadotuksen riippuvan nyt yksinomaan hänen päänsä pienestä liikkeestä. Kun hän vielä seisoi näin ajatuksiinsa vaipuneena näyttäen epäröivän, koputettiin kolme kertaa lukittuun käytävänoveen. Kaikki säpsähtivät ja katsoivat ovelle. Marskin viittauksesta avasi aseenkantaja Åke Kagge sen, ja melkein kauhistuneina tuiottivat kaikki avattua ovea kohti, josta pitkä, mustapukuinen harsopeittoinen nainen astui sisään, taluttaen kädestä sokeaa, koukkuselkäistä vanhusta. Rauhallinen mielipuolenilme kuvastui ukon kasvoista ja kädet olivat sidotut selän taakse. Molemmat äänettömät olennot jäivät seisomaan pöydän päähän. Kaikki olivat nousseet ja seisoivat kuin kivettyneinä.
"Sukulaiset ja ystävät!" huudahti marski äänellä, jonka ääretön suuttumus ja viha melkein tuntui tukahuttavan. "Suuren Absalon suvun jälkeläiset, tässä näette minun vaimoni ja hänen onnettoman isänsä. Tarvitseeko minun sanoa enempää? Tahdotteko te nähdä syyttömän häpeänpunan sen hunnun läpi, joka yhdeksän vuotta on peittänyt minulta vaimoni kasvot? Tahdotteko te kuulla hänen häväistyn isänsä epätoivoiset mielipuolenhuudot? Onko teidän joukossanne ketään, joka vielä epäröi ryhtyä ratkaisevaan päätökseen, jolla itsevaltias kukistetaan ja onneton isänmaa vapautetaan?" Tämän sanoessaan hän katsoi terävästi kamaripalvelija Raaneen, joka myöskin hetkeksi oli hämmästynyt ja tullut liikutetuksi.
Raane nyökäytti.