Ankaran, voimakkaan sotapäällikön kasvoilla oli melkein kammottavan tuskan ilme, joka vaikutti omituisesti kaikkiin. "Istukaa!" sanoi hän hilliten ääntään. "Minun appeni ja vaimoni yhtyvät meidän päätöksiimme, heidän paikkansa jäävät vapaiksi. Mutta minä kaipaan kahta tärkeää miestä —"
Samassa avattiin sivuhuoneen ovi, ja mestari Grand talutti lepytetyn jaarlin saliin. He tervehtivät molemmat ääneti. Ja istuutuivat paikoilleen. Kookas marski yksin jäi seisomaan.
"Teljetkää ovet, me olemme kaikki saapuvilla", sanoi hän nyt niille kahdelle, jotka istuivat pöydän alipäässä.
Aseenkantaja Kagge ja kamaripalvelija Raane nousivat ja asettivat telkeet salin molemmille oville. He palasivat takaisin paikoilleen, ja nyt vallitsi jännittävä hiljaisuus, kaikkien katseiden kiintyessä marskiin.
"Uskolliset ystävät, te tiedätte kaikki, minkävuoksi me taas olemme kokoontuneet tänne", alkoi vihdoin vakava marski puhua syvällä, hillityllä äänellään, josta kuvastui voimakas, vaivoin tukahutettu suuttumus ja kiukku. "Te tiedätte kaikki, minkä vuoksi tämä linna yhdeksän vuotta on ollut surun ja kauhistuksen asuntona. Minä julistin sen Tanskan kansalle ja koko maailmalle sinä hetkenä, jolloin minä Viborgin käräjillä kieltäydyin vannomasta uskollisuutta Tanskan kuninkaalle ja vannoin kostavani häpeän tai kuolevani. Se ei ole vielä tapahtunut, ja vielä marski Stig Andersen elää. Jos minä olisin viivytellyt näin kauan kurjasta pelosta, ja jos minä mieluimmin olisin tahtonut olla kerskailija ja valapatto kuin uskaltaa elämäni kunniani tähden, silloin saisitte kaikki ylenkatsoa minua — silloin kohotkoon jokainen veripisara minun ruumiissani häpeän punaksi poskilleni minun ystävieni ja sukulaisteni nähden. Mutta te näette, minä en häpeä! Minä olen rauhallinen ja kylmä, niinkuin sen miehen tulee olla, joka osasi salata kostonsa kunnes hiuksensa harmaantuivat ja antoi ajatuksensa kasvaa kunnes se kypsyi. Oman häväistykseni minä olen kantanut näin kauan teidän tähtenne ja isänmaan tähden. Minulla on ollut suurempi ja tärkeämpi päämäärä edessäni kuin ainoastaan häpeäpilkun poistaminen omasta ja taloni kunniasta. Vielä ei ole suuren sovituspäivän hetki käsissä, mutta se lähenee. Pois kärsimättömyys, hätäileminem ystävät! Ja varmasti se koittaa. Minä en näe täällä ainoatakaan miestä, jota ei tämä sama itsevaltias olisi syvästi loukannut, ja jolle hän ei olisi tehnyt vääryyttä. Minä olen vannonut hänelle kuoleman ja kadotuksen. Mutta ei kenelläkään teistä ole niin paljon kostettavaa kuin minulla — niinkauan kuin Stig Andersen jaksaa odottaa, voitte tekin."
Jaakko kreivi teki kärsimättömän liikkeen, aikoen ruveta puhumaan, mutta marskin katse sai hänet heti vaikenemaan.
"Nyt ei ole kysymyksessä vain yksityisen miehen kostonaikeet", jatkoi marski, "on kysymyksessä enemmän kuin koko meidän sukumme turma tai menestys yhteensä. On kysymyksessä harhaanjohdetun, mutta kuitenkin jalon, sorretun ja onnettoman kansan pelastus. Ei ole kylliksi, että syöksemme hallituksesta itsevaltiaan, joka halveksii maallisia ja jumalallisia lakeja, sortukoon hän, mutta valtaistuin pysyköön! Syöstessämme kruunatun roiston, me emme saa ajatella vain omaa turvallisuuttamme ja omia oikeuksiamme, mutta meidän täytyy säilyttää valtaistuin arvokkaammalle hallitsijalle. Me toivoimme jo löytäneemme hänet, ja me toivomme vieläkin; mutta hänen vangitsemisensa esti meidän suuren aikeemme. Hänen valansa ja lupauksensa ovat riistäneet meiltä hänen osanottonsa tähän neuvotteluun, me emme nyt näe häntä täällä joukossamme, hänen koroitettu istuimensa on tyhjä. Kuitenkin hänen ritarillinen ystävänsä ja vankeustoverinsa on täällä, myöskin hänen rippi-isänsä, viisas, kunnianarvoisa tuomiorovasti on täällä. Puhukaa, hyvät herrat! Mitä voimme odottaa herttualta?"
"Paljon — mahdollisimman paljon!" sanoi drotsi Tyko Abilgaard nousten. "Nämä eivät ole suoranaisesti minun herrani ja ruhtinaani sanoja, vaan minun omiani. Vala sitoo hänen kielensä, mutta minä tunnen hänet: Minä voin panna pääni pantiksi teille siitä, että hän nyt, niinkuin ennenkin, on teidän ystävänne ja salainen suojelijanne, ja että hän astuu voimakkaasti toimimaan kun hetki on käsissä."
"Minä vahvistan nämä sanat!" alkoi mestari Grand juhlallisesti puhua ja nousi arvokkaana paikaltaan. "Meidän salaisesti valitsemamme David on valinnut minut tänne puhumaan puolestaan. Minä olen henkeni kaupalla osoittanut hänelle tien vapauteen, niinkuin te toivoitte. Hän palvelee nyt mielipuolta Saulia siksi kunnes tuomionpäivä koittaa. Hän on liian omantunnonmukainen rikkoakseen valaansa. Hän on liian ylpeä pyytääkseen kristikunnan isän hänet siitä päästämän. Hän ei nyt tahdo eikä voi ottaa julkisesti osaa teidän suuriin aikeisiinne. Hän ei tahdo eikä hän saa mitään tietää siitä, mitä hänen ystävänsä päättivät isänmaan vapauttamiseksi. Mutta kun hetki on käsissä, jota hän rauhallisessa itsensä kieltämisessä odottaa, kun tie ja paikka ovat hänelle avoinna, silloin hän kirkon ja Kaikkivaltiaan avulla astuu esiin, ja päättää kunnialla tehtävämme. Sen minä tohdin vannoa teille hänen nimessään ja hänen korkeasti ruhtinaallisen sielunsa kautta."
"Hyvä!" Stig Andersen ryhtyi taas puhumaan. — "Meidän täytyy luottaa kahteen näin luotettavaan todistajaan. Mutta itsevaltiaalla on viisaita ja rohkeita ystäviä. Suuri osa soaistua kansaa pysyy uskollisena hänelle ja pojalle. Ellemme ole varmoja Norjan jalon kuninkaan avustuksesta, niin on meidän aikeemme suoranaista uhkapeliä. Minä näen joukossamme meidän uskollisen, liittoutuneen ystävämme, rohkean jaarli Alf Tönsbergin. Se vastaus, jonka hän tuo meille kuninkaaltaan, määrätköön, milloin on aika toimia."