"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty! Isoisä nukkuu nyt taas rauhallisesti", sanoi pieni Margareta istuutuen hiljaa työnsä ääreen. Kun äiti ja tytär olivat istuneet hetken aikaa ääneti, ja kuolemanhiljaisuus vallitsi heidän ympärillään, kuului hevoskavioiden töminää pihalta. "Kuuletko, nyt taas tulee vieraita", sanoi Margareta. "Sieltä saapuu vielä lisää isän ystäviä meitä puolustamaan." Hän astui ikkunan luo. "Se olikin isä itse, vieras herra mukanaan!" sanoi hän nopeasti. — "Hän laskeutuu suurelle kivelle portaiden viereen. Jumalan kiitos, että hän tuli! Vieraiden paljous melkein peloitti minua."
Onneton äiti kuuli tytön uutisen liikutuksella, joka ilmaisi hetken iloa. Hän nousi nopeasti, mutta istuutui takaisin syvään huoaten, sanaakaan sanomatta.
Möllerupin suuressa ritarisalissa odotteli kolmetoista totista vierasta linnanherran saapumista. He olivat istuutuneet pitkän, mustalla veralla peitetyn tammipöydän ympäri, joka oli keskellä salia. Pöydän ympärillä oli kahdeksantoista tuolia. Yksi tuoleista oli korkeampi kuin muut ja punaisella sametilla verhottu. Se oli tyhjä. Tämän vasemmalla puolen oli myöskin vapaa istuin; mutta oikealla puolen samettituolia istui paksu Hallandin Jaakko kreivi, ojennellen sääriään ja rummutellen pöytään sormillaan. Hänen ja hänen veljensä Niilo Hallantilaisen välillä, joka ulkomuodoltaan ja olennoltaan muistutti häntä, istui kunnioitusta herättävä tuomiorovasti, mestari Jens Grand, katsellen vakavan tutkivalla katseella kokoontuneita herroja, joista useimmat olivat hänen sukulaisiaan, laskien itsensä ylpeydellä kuuluviksi suuren Absalonin sukuun. Hän näytti erityisellä mielihyvällä katselevan neljää ritaria, joiden synkät kasvot ja uhkamielinen ilme osoittivat tyytymättömyyttä ja rohkeaa kostonhalua: ne olivat herra Jaakko Sinijalka, Arvid Pentin poika, Pietari Jaakonpoika ja Niilo Knuutinpoika Skånesta, jotka kaikki olivat kunnostautuneet Stig Andersenin ja Jaakko kreivin johdolla ruotsalaisessa sodassa, mutta olivat päälliköittensä ohella joutuneet epäsuosioon omavaltaisesti pannessaan edellisen Ruotsin kuninkaan viralta. Vastapäätä tuomiorovastia istui komea, nuori herra, jonka kasvojen ilme oli ylpeä, mutta samalla iloinen ja kevytmielinen, hän oli herttua Waldemarin vankilatoveri Sjöborgin linnassa, ritari Tyko Abilgaard. Lähinnä häntä istui mies, joka kauan oli tunnettu yhdeksi kuninkaan uskollisimmista miehistä: kamariherra Ove Dyre. Hän ja vierustoverinsa, Pietari Porse olivat äsken julkisesti rikkoneet välinsä kuninkaan kanssa erään saatavan tähden, jota kuningas ei ollut suostunut maksamaan, ja jonka vuoksi he olivat vedonneet itse Ruotsin Maunu-kuninkaaseen. Kaikkia näitä herroja näkyi viisas tuomiorovasti mielihyvällä katselevan. Vanhempaa aatelista aseenkantajaa, Åke Kaggea, jonka kuningas oli syrjäyttänyt, ja joka kauan turhaan oli odottanut ritarilyöntiä, näkyi tuomiorovasti myöskin katselevan erityisellä mielihyvällä. Mutta hän heitti epäluuloisen katseen tämän pitkään naapuriin, jonka viekkailla kasvoilla loisti itserakas hymy, ja joka näkyi pitävän itseään hyvin tärkeänä henkilönä tässä salaisessa neuvostossa. Se oli kuninkaan kaksimielinen huvitteluneuvos, viekas kamaripalvelija Raane.
Tyhmänylpeä, ylimielinen ilme kasvoilla istui keskellä tätä seuraa pieni, kömpelö, komeasti puettu herra, tikarinkahva timanttien koristamana, ja suuret kultakäädyt paksun härkäkaulan ympärillä. Hänen ahnailla kasvoillaan kuvastui suuttumus ja kiukku, ja hän näkyi kyllästyneen pitkään vaitioloon. Se oli norjalainen merirosvopäällikkö, Vähä-Alfin jaarli: "No perhana vieköön, kauanpa kestää ennenkuin hän hevosensa selästä laskeutuu!" — keskeytti hän lopulta vaitiolon — "hän menee tietysti ensin vaimoa lohduttamaan, saatte nähdä. Minä olen ratsastanut kolme luontokappaletta kuoliaaksi ehtiäkseni tänne ajoissa, ja sittenkin minä saan odottaa. Minulla on täpärältä aikaa, ja minä olen jo istunut tässä puoli tuntia, kuin tyhjä tynnyri, saamatta märkää tai kuivaa suuhuni. Minulla ei ole kuin kolme sanaa sanottavana teille kuninkaaltani, hyvät herrat, mutta ne ovat kullan arvoisia; mutta, jos te saatatte aikani liian pitkäksi, niin minä ratsastan, Jumala paratkoon, heti tieheni, ja silloinpa nähdään mitä hyötyä teidän kuiskauksistanne ja happamista naamoistanne on!"
"Korkea-arvoinen herra jaarli!" vastasi heti mestari Grand. "Tuonlaisen pikaratsastuksen jälkeen täytyy teidän välttämättömästi ensin saada sydämenvahviketta, ennenkuin mietitte vakavia asioita. Tahdotteko seurata minua viereiseen huoneeseen, siellä on ihanaa kinkkua ja erinomaista vanhaa viiniä, jonka veroista tuskin olette ryöstänyt ainoastakaan meidän luostaristamme."
"Kas, sepä joltakin kuuluu!" murahti jykevä herra paikaltaan nousten. — "Te olette mies, joka ymmärrätte sekä sielun että ruumiin parasta: te tiedätte minkä tarpeessa rehellinen merimies on kirotussa sisämaan ilmassa. Paholainen pistäköön jalkansa isännättömään, naisettomaan ja viinittömään taloon. Tulkaa siis! Mutta pieni sydämenvahvistus vain!" lisäsi hän miettiväisesti: "jos minä kunnollisesti asetun juomapöytään, niin saatte tuskin sanaakaan minusta tänään näissä typerissä maaselkkausjutuissanne."
Mestari Grand tarttui nyt nopeasti häntä käsivarteen, vieden hänet mukanaan ritarisalista.
"Pyhän Knutin nimessä! Luulenpa, että seuraan heitä!" sanoi Jaakko kreivi nousten. — "Hyvä sotatoverini, marski, ei kuitenkaan taida muistaa ketä hän on kutsunut vieraikseen."
"Tuossa hän on, tuossa on marski!" sanoivat ritarit toisilleen, ja kreivi Jaakko jäi seisomaan, sillaikaa kun kaikki herrat nousivat ja katselivat jännityksellä ovelle, joka avattiin mahtavalle linnanherralle. Ylpeänä ja majesteetillisena astui tuttu sankariolento kynnyksen yli, yllään suuri ritarihaarniska, ja kypärän silmikko suljettuna. Häntä seurasi ritari Lave Litle, joka katseli levottomana ympärilleen ja näytti hyvin hätääntyneeltä huomatessaan kamaripalvelija Raanen.
Marski tervehti ääneti seuraa ja astui pöydän luo, jossa asettui seisomaan samettituolin vasemmalle puolen. Sitten hän työnsi kypäränsilmikkonsa syrjään ja tarkasteli terävällä, tutkivalla katseella seuraa.