"Juokse ulos hakemaan tänne pari pihamiehistä, lapseni!" kuiskasi äiti nopeasti — "mutta kaikessa hiljaisuudessa, ehkäpä minä itsekin saan hänet rauhoittumaan".
Pieni Margareta meni nopeasti ulos, kädet yhteen liitettyinä rinnalle kuin rukoukseen.
"Hiljaa, hiljaa, isä rakas!" puheli nyt hunnutettu nainen, laskiessaan miekan pöydän alle ja astui hitaasti häntä vastaan. — "Meidän aikamme ei ole vielä käsissä, mutta se lähenee. Sinä saat ehkä vielä ennen kuolemaasi kuulla tyttäresi äänen, tarvitsematta sitä hävetä. Sinä olet vapaa näkemästä minua ja minun häväistystäni!"
"Ha, ha!" nauroi vanhus hurjasti — "sen vapauden otti vanha Palle Litle itselleen, kysymättä kuninkaalta tai paavilta lupaa siihen! Jos tahdot taas sitoa minut, niin tee se heti, mutta kiirehdi! Elä koske minun korpinkynsiini, minä varoitan sinua — ne ovat kasvaneet hyvästi, voidakseen repiä tiikerisydämen ja räpyttävät pukinsilmät. Mutta lupaathan sinä varmasti päästää minut irti ja itse ojentaa minulle Token miekan, kun aika on tullut!"
"Sen olen kalliisti ja pyhästi luvannut ja vannonut sinulle rakas isä! Mutta silloin sinä et myöskään saa tehdä pahaa itsellesi tai meille muille, vaan pitää lujana minkä lupasit minulle!"
"Hyvä on, sido minut taas, lapseni, ja saata minut takaisin huuhkajan-luolaani! Tyttäreni, sinä puhuit miekasta, ja minä luulin hetken tulleen. Siihen on vielä pitkältä, pitkältä. Siitä on nyt kulunut yhdeksän pitkää talvea. Minussa ei ole enää paljon elonvoimia — ja minä en voi kuolla ennenkuin se on tapahtunut, — senhän sinä tiedät."
"Onneton isä!" huokasi kookas naisolento polvistuen ja ojentaen laihat kätensä häntä kohden. Hän tarttui hiljaa ukon kouristuneisiin, väriseviin käsiin, joita hän suuteli kunnioittavasti harson läpi, ja sitoi ne mukavasti silkkinauhalla ristiin hänen selkänsä taakse. "Nyt sinä taas olet sidottu, isä kulta!" jatkoi hän ja nousi. — "Anna minun nyt saattaa sinut takaisin odotuskomeroosi! — Elä joudu epätoivoon! Sovituksen päivä koittaa vielä varmasti: se ei ole kaukana."
Äänettömänä ja hiljaa seurasi tutiseva vanhus häntä takaisin soppeensa, johon lyyhistyi, kuin olisi nukahtanut.
Pieni Margareta palasi nyt mukanaan kaksi pihamiestä, jotka jäivät liikkumattomina seisomaan ovelle.
"Saatte mennä, minä en tarvitse teitä", sanoi talonrouva ja viittasi heidät poistumaan. Pihamiehet kumarsivat kunnioittavasti onnettomalle emännälleen ja poistuivat hiljaa.