Hunnutettu nainen huokasi syvään ja vaipui taas syviin mietteisiin. Hän istui ja hieroi ruostepilkkuja pois suuresta, leveästä miekasta, joka oli hänen sylissään; mutta hänen näkyi olevan vaikea kiinnittää ajatuksiaan työhönsä, ja hänen kätensä vaipuivat usein toimettomina syliin.
"Äiti!" sanoi hiljainen, totinen tyttö kultakirjailunsa äärestä, "minä ajattelen, mitä meidän herramme ja vapahtajamme sanoisi, jos hän vielä vaeltaisi täällä maan päällä ja tulisi tänne meidän luoksemme —"
"Jos vanhurskas seisoisi joukossamme, lapsi", vastasi äiti, "niin kysyisi hän, miksi kosto viipyy niin kauan".
"Oi äiti! Etkö sinä usko, että hän sanoisi saman, mitä hän sanoi pyhälle Pietarille sinä yönä, jona viekas Juudas hänet petti?"
"Sen minä olen unohtanut" — vastasi äiti, "onko isä Antero opettanut sen sinulle? No, mitä hän sanoi?"
"Onhan se pyhässä raamatussa, rakas äiti!" Ja nyt hän luki kädet ristissä, laulavalla äänellä seuraavan paikan Matheuksen evankeliumista: "pistä miekkas siallensa, sillä kaikki jotka miekkaan rupeevat, ne miekkaan hukkuvat. Taikka, etkö luule, etten minä voisi vielä rukoilla minun isääni, lähettämään minulle enemmän kuin kaksitoistakymmentä legiota enkeleitä?"
Äiti vaikeni ja vaipui synkkiin mietteisiin. "Sinä olet hurskas lapsi, Margaretani!" sanoi hän viimeinkin, "mutta sinä et ole rohkean isäsi kaltainen. Sinä olet vielä liian nuori ymmärtääksesi sitä hirvittävää vääryyttä ja kammottavaa häväistystä, joka on kohdannut tätä taloa. Sinä et voi vielä ymmärtää minkä vuoksi sinun äitisi ei tahdo antaa ainoankaan ihmisen koko maailmassa nähdä häväistyjä kasvojansa. Niillä on pilkkuja, hirvittäviä pilkkuja, lapseni, jotka voidaan pestä pois vain pesussa, joka on kallis, vaarallinen ja hirvittävä, mutta välttämätön niinkuin ijankaikkinen kosto. Ei sinun äitisikään ole kokonaan unohtanut hurskasta lapsuudenoppiaan. Tiedätkö mitä meidän vanhurskas herramme ja tuomarimme sanoi, ennustaessaan sen äärettömän vääryyden, jonka hän saisi kärsiä? Se, jolla ei ole miekkaa, myyköön vaatteensa ja ostakoon sen! sanoi hän."
"Niin, oikein, oikein, tyttäreni Ingeborg!" kuului nyt änkyttävä vanhuksen ääni eräästä naistuvan pimeästä sopesta — "niin on kirjoitettu. Se on Jumalan omaa sanaa. Ostakaa minulle miekka minun vaatteillani! Minä en tarvitse yhtään vaatteita — kaikki maailman vaatteet eivät voisi peittää meidän häpeäämme."
Se, joka näin oli puhunut, näyttäytyi nyt: pieni ukonrähjäke, kasvot kamalan kuihtuneet, kompuroi esiin. Punaisilla, puoleksi ummistaneilla silmillä ei ollut näönvoimaa; hänen päänsä oli melkein kalju, näytti siltä kuin olisi hiukset repimällä poistettu, sillä muutama valkoinen kihara vain oli jälellä. Vanhuksen takkuinen harmaa parta oli myöskin harvoina tupsuina kuin puoleksi pois revittynä; hänen laihat sormensa olivat koukkuiset ja hirveän pitkäkyntiset. Hänen pukunsa oli uutta, hienoa verkaa, mutta riippui riekaleina hänen ympärillään, ja hurja mielipuolen-ilme hänen kasvoillaan osoitti, että hän itse raivoissaan oli näin repinyt itseään.
"Oi, isoisä parka!" sanoi pieni Margareta — "nyt hän taas on saanut kätensä irti ja on repinyt itseään".