"Mads Jude?" toisti Inge neito. "Minunko kamarineitini, Elsan lemmitty?"
"Niin olenkin, pikku neiti", myhähteli mies, partaansa pyyhkäisten. "Pienoinen morsian on hyvä olemassa aina matkan varrella; ei siitä ole vahinkoa: se on hyväksi sekä ratsumiehelle, että hänen hevoselleen. Mutta tuolla minun isäntäni jo astuu alas laivarantaan. Hyvästi, pikku neiti!" Hän tarttui nopeasti parilla sormella jotenkin painavan matkalaukun hihnoihin, heittäen sen selkäänsä. Inge neito oli astunut ikkunaan. Elsa seisoi ovessa sanoakseen vielä kerran hyvästi komealle sulhaselleen, mutta tällä ei ollut aikaa pitkiin ja liikuttaviin jäähyväisiin. Hän suuteli tyttöä vain sivumennen kapeassa käytävässä, työnsi hänet syrjään ja kiirehti herransa jälkeen.
Inge neito seisoi kuin kiinninaulittuna ikkunassa. Hän näki isänsä, tiukasti matkapäällysvaippaansa kietoutuneena, kulkevan linnanpihan poikki, pitkän mahtavan ritariolennon rinnalla, joka mustassa teräshaarniskassaan, pitkin, ylpein askelin astui linnanporttia kohti. Linnanherra pysähtyi pari kertaa, niinkuin olisi unohtanut jotakin tai epäröisi. Vasta suuren porttiholvin eteen kookas uros pysähtyi ja kääntyi. Inge neito näki nyt, että musta kypärä silmikko peitti hänen kasvonsa. Hän kohotti rautapukuisen käsivartensa ja viittasi. Ritari Lave epäröi vielä hetken. Silloin helähti vieraan ritarin miekka kovaa pihakivitystä vastaan. Hän viittasi taas käskevällä käsivarren liikkeellä, niinkuin sotapäällikkö ja kääntyi. Ritari Lave seurasi nopeasti häntä, ja he katosivat molemmat pimeään porttiholviin. Inge neidosta tuntui kuin olisi tuo peloittava rautauros vetänyt hänen isänsä perikadon syvyyteen. "Armias Jumala! Stig Andersen itse!" huudahti hän ja kaatui tainnoksiin lattialle.
Tointuessaan hän huomasi olevansa neitostensa sylissä, ja pikku Elsa kaikessa kevytmielisyydessään oli melkein valmis itkuun rakkaan emäntänsä tähden. Pian Inge neito kuitenkin oli toipunut. Joku ajatus oli välähtänyt hänen mieleensä, ja näkyi antavan hänelle voimaa ja rohkeutta. Hän nousi äkkiä ja poistui kamarineitostensa luota. Hän astui isänsä salakammion ovelle, avainnippunsa kädessään. Hän jäi miettiväisenä seisomaan ovelle, koperoiden levottomasti avaimia; mutta ihmeekseen hän huomasi salakammion oven olevan raollaan. Hän tarkasti lukkoa ja huomasi sen olleen lukitun, mutta luultavasti niin levottomasti ja kiireellä, että teräsjänne, joka sitä kiinnitti, oli lauennut. Tämä huomio poisti häneltä viimeisetkin epäilykset; hän astui päättäväisesti kynnyksen yli ja katseli ympärilleen. Ensiksi hän tarkasti hänelle hyvin tuttua muuriin upotettua salakaappia, jossa hänen isänsä aina säilytti salaisimmat kirjeensä. Teräsnappula, jolla kaappi voitiin avata, kimalteli hänen silmissään kuin vaarallisen käärmeen pää. Hän painoi teräsnappulaa ja ovi avautui. Nippu papereita ja kirjeitä tuli hänen näkyviinsä, ne hän tunsi: vähän ennen herttua Waldemarin käyntiä heidän luonaan viime vuonna, oli hän nähnyt isän hyvin levottoman näköisenä vastaanottavan tämän helposti tunnettavan nipun eräältä iloiselta, lihavanlaiselta mieheltä, joka oli laulellut iloisia lauluja renkituvassa ja auttanut palvelijoita keittiössä ruuan laitossa. Että nämä kirjeet olivat tärkeitä ja niiden sisältö vaarallinen, oli hänelle liiankin selvää. Heittämättä silmäystäkään papereihin, hän sulloi ne isoon rautakirstuun, joka oli tyhjänä ja avonaisena oven vieressä, ja jossa isän oli tapana säilyttää kuninkaalliset tullirahansa. Hän lukitsi kirstun ja piiloitti avaimen povelleen. Sitten hän vaipui ääneti rukoilevaan asentoon, jääden koko päiväksi yksinäiseen salakammioon. Heti pimeän tultua hän laahasi suuren rautakirstun salaa linnanpuistoon, jossa hän suurilla ponnistuksilla kaivoi sen maahan, salmen luona olevaan kumpuun. "Jumala antakoon minulle anteeksi!" huokasi hän syvään. "Hän on minun isäni, minä hautaan hänen häpeänsä — minä pelastan hänen nimensä ja kunniansa. Mutta pois poveltani tuon hirvittävän salaisuuden avain, se painaa minua raskaana taakkana." Ikäänkuin voimakkaan pelon valtaamana hän otti avaimen poveltaan ja heitti sen koko voimallaan syvään salmeen, joka kohisi törmän juurella. Sitten hän palasi hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena takaisin linnan.
KAHDESKYMMENESYHDES LUKU.
Aarhuusin läänissä, Felballen pitäjässä, Eteläisessä kihlakunnassa, sijaitsi Möllerupin kuuluisa linna joen lähellä, jonka rannalla oli muutamia vesimyllyjä; ympärillä oli synkkä, puolen peninkulman laajuinen metsä. Linna oli hyvin varustettu, rakenteeltaan jykevää gootilaista tyyliä. Raskaat harmaakivi-muurit ympäröivät sitä, ja päärakennuksen keskiosasta kohosi korkea, neliskulmainen torni. Linnaa suojasivat multavallit ja leveät haudat sekä sisä- että ulkopuolelta. Siellä asui kuuluisa ja mahtava Stig Andersen perheineen. Hän oli itse rakentanut tämän linnan ja varustanut sen muureilla. Sen torni näkyi hyvin etäälle metsän yli. Tornin laakealla katolla seisoi yötä päivää neljä, voimakasta rautapukuista miestä, jotka taukoamatta tuijottivat kuhunkin neljään ilmansuuntaan niinkuin patsasurhot Koldingen linnassa. Raskas vipusilta oli aina nostettuna, ja porttiholvin yläpuolella leijui suuri lippu, jota koristi linnanherran vaakuna: sinisellä pohjalla seitsenhaarainen tähti, valkosiipisen kypärän alla. Valleilla oli suuria kivilinkoja, jonkinlaisia suuria puukoneita, joilla voitiin lingota äärettömän raskaita kiviä. Suurilla kustannuksilla oli marski koonnut tänne joukon puolustuskoneita, jotka osaksi saksalaiset asetaiturit olivat valmistaneet Roeskildessä. Täällä nähtiin hirvittävät siilit, joiden selässä olevilla tammisilla piikeillä tahdottiin musertaa parittajat. Täällä nähtiin myöskin nuo hirvittävät, käyrillä, terästetyillä piikeillä ja rautaketjuilla varustetut nuijat, joilla piirittäjät alhaalta vangittiin ja vedettiin ylös valleille. Työntökärryt tulisia kiviä varten olivat yötä päivää valmiina puolustautumisen varalle. Seitsemän sataa rautapukuista miestä vartioi linnaa. Siellä vallitsi järjestys ja hiljaisuus, joka osoitti mitä ankarinta sotakuria. Tummat rautamiehet liikkuivat keskenään äänettömästi ja hiljaa, antaen pelottavan kuvan linnassa vallitsevasta synkästä tunnelmasta.
Mahtava linnanherra ei ollut itse kotona, mutta häntä odotettiin joka päivä, ja linna oli täynnä hiljaisia, vakavia vieraita. Salaisen merkin kuultua laskettiin joka yö vipusilta, ja portti avattiin äänettömille, naamioituille herroille, joilla oli yllään harmaa veljesten viitta tai täydelliset ritarivarustukset. Suuressa ritarisalissa ja korkeissa, holvikattoisissa huoneissa nähtiin joka päivä suuremman joukon vieraita liikkuvan. Veitset ja muut pöytäkalustot kilahtelivat, mutta sieltä ei kuulunut minkäänlaista kovaäänistä puhetta eikä seurusteluilon ääniä. Vieraiden joukossa ei ollut ainoatakaan naisolentoa; mutta syrjäisessä linnan siipirakennuksessa asuivat linnan naispuoliset asukkaat melkein luostarimaisesti erotettuna miesten sotilaallisesta yhdyskunnasta.
Oli iltapäivä, kolme päivää senjälkeen kun ritari Lave oli lähtenyt Flyndenborgista rautapukuisen ritarin kanssa, jonka Inge neito heti niin suureksi kauhukseen tunsi mahtavaksi marskiksi. Möllerupin holvikattoisessa naissalissa istui äänetön, mustapukuinen ritarin rouva, kasvot suuren mustan hunnun peittäminä. Kahdella korkealla rahilla molemmin puolin häntä istui kaksi pikkutyttöä, myöskin mustiin puettuina. Ne olivat vaaleatukkaisia, sinisilmäisiä, somia lapsukaisia. Toinen tyttö oli melkein päätä pitempi toista, ja hänen kiiltävät palmikkonsa olivat kiedotut yhteen mustalla helminauhalla. Hän näytti olevan noin neljäntoista vuoden vanha, hänen poskensa olivat niin kalvakat ja hänen ihonsa niin kuultavan valkoinen, että hän melkein oli kauniin marmorikuvan kaltainen, joka ihmeen kautta oli ruvennut elämään, mutta vielä vain puoleksi kuului ihmismaailmaan. Syvä, hiljainen surumielisyys kuvastui hienoilta totisilta kasvoilta; hänen kärsimyksensä ei ollut ensinkään tuskallista eikä kalvavaa, vaan sitä pehmensi niin hurskas ja ystävällinen ilme, niinkuin hän jo olisi voittanut hyvin suuren surun ja olisi löytänyt kadonneen lapsenilonsa siitä vieraasta ja salaperäisestä maailmasta, johon hän näytti kuuluvan. Hän istui sylissään kuvakudos, johon hän silkki- ja kultalangalla kirjaili pyhää neitsyttä ynnä vapahtajaa lapsena, enkelien sädekehän ympäröimänä. Nuoremmalla pienellä mustapukuisella tytöllä oli pellavankeltainen tukka, joka vapaina kiharoina valui kaulalle. Hän ei näyttänyt olevan yhdeksää vuotta vanhempi, ja hänellä oli iloiset, hyvin vilkkaat lapsenkasvot, hehkuvan punaiset posket ja vilkkaat silmät, jotka eivät milloinkaan katsoneet rauhallisesti ja joita hän aina räpytteli. Hän oli muuten miellyttävä lapsi, mutta kiivas, kärsimätön ja levoton kaikissa eleissään ja liikkeissään. Hän istui tuskin hetkeäkään hiljaa rahillaan, heitti usein luotaan pienen käsityönsä, tarttui siihen uudelleen ja keksi tuhansia kujeita, joihin yhtä pian kyllästyi.
"Hiljaa, Rikke!" sanoi hunnutettu nainen katsomatta lapseen ja vetämättä syrjään huntua. "Haluatko takaisin lastenkamariin?"
"Kyllä, mielelläni, äiti, siellä on paljon hauskempaa!" sanoi pieni levoton tyttö ja juoksi ulos.