"Mitä, Klaus Skirmen!" sanoi iloinen linnanvouti — "milloinka sinä olet ruvennut näkemään näkyjä akkojen tapaan?"
"Uskotteko minun huostaani kymmenkunnan miestä, herra!" sanoi Skirmen reippaasti ja varmasti drotsille, "ehkä minä voin vielä ennen teidän maatapanoanne näyttää teidän luotettavalle linnanvoudillenne etten minä ole nähnyt näkyjä akkojen tapaan".
"Hyvä on, jos haluat lähteä hiukan katsastamaan ympärillesi, niin mielelläni sen sallin! Ota kymmenen miestä mukaasi! Mutta elä taita niskojasi kaivoksessa! Ennen keskiyötä palaat tänne takaisin! Kuu nousee myöhään, onko sinulla tulisoihdut?"
"Niitä ei tarvita!" sanoi Skirmen: "mitä pimeämpi, sitä parempi. Pojat, hoitakaa hyvästi norlantilaistani! Minä en huoli ketään teistä mukaani — mutta sinut reipas Jon, ja sinut, Sören pihavahti, ja sinut —" Hän valitsi nyt itse kymmenen reippainta miestä linnamiehistöstä ja kiiruhti ulos portista heidän kanssaan, tallirenkien taluttaessa hevoset talliin. Drotsi Pietari astui linnanvoudin kanssa pihan yli ja nousi kivirappusia ylös asuinhuoneisiin.
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Ennenkuin nuori linnanherra ajatteli lepoa ja virkistysten nauttimista matkan jälkeen, hän tarkasti koko linnan. Kuninkaan ja hänen seurueensa vastaanottoa varten hän huomasi kaiken olevan mitä parhaimmassa järjestyksessä, kaikki valmistukset olivat erinomaisia. Drotsi Pietarin imettäjä, toimelias Dorthe, oli tomuharja ja pyyhinliina kädessään sipsutellut häntä vastaan keittiöstä, ja syleillyt häntä sydämellisellä ilolla. Hän ei ollut vähääkään ylpeä siitä, että hänen haltuunsa oli uskottu huolenpito koko linnan talouspuuhista. Hän itki ilosta ajatellessaan ylpeydellä saavansa olla koko kuninkaallisen herrasväen emäntänä, ja hänestä oli suurin kunnia minkä voi toivoa saada olla hallitsevana kuningattarena keittiössä ja ruokasäiliössä näin merkillisessä tilaisuudessa, josta tulisi hänen elämänsä tärkein tapahtuma. Hän vei nuoren rakkaan isäntänsä kaikkialle näyttäen hänelle kaikki ne harvinaiset ja herkulliset ruuat jotka hän aikoi tarjota kuninkaalle ja kaikille korkeille herroille, ja aivan loppumaton oli hänen kuvauksensa siitä miten hän oli järjestänyt jokaisen hetken niinä päivinä, joina kuninkaan vierailu kestäisi.
"Hyvä, hyvä, rakas Dorthe", sanoi viimein drotsi Pietari hiukan kärsimättömänä ja taputti häntä olkapäälle. "Sinä olet pitänyt erinomaisen huolen kaikesta. Minä en ymmärrä niitä asioita, mutta minä tiedän kuitenkin että sinä huolehdit talon kunniasta niinkuin olisit minun emäntäni."
"Oi rakas nuori herra", sanoi Dorthe hänen kättään suudellen, "milloinka minä saan sen suuren ilon, että saan nähdä ja vastaanottaa hurskaan ja ihanan nuoren vaimonne. Te ansaitsisitte totisesti, että joku taivaan ihanista enkeleistä tulisi teidän luoksenne. — Täällä on Jumalan siunaus, ja olettehan te niinkuin siunattu Josef, kohonnut maan ensimäiseksi mieheksi lähinnä kuningasta, ja minä voin vannoa, että jos Potifarin vaimo viekoittelisi teitä…"
"Hyvä, hyvä, Dorthe", keskeytti drotsi hänet. "Minä en epäile, sinun hyviä ajatuksiasi minun suhteeni."
"Oi niin!" lisäsi Dorthe. "Mutta mitä onnea teillä on kaikesta tästä kunniasta ja onnesta, rakas, nuori herrani, kun te kuitenkin elätte kuin yksinäinen lintu maailmassa? Uskokaa minua, hyvä herra, ei ole hyvä ihmisen yksinänsä, olla. Niin sanoi aina minun autuas miesvainajani. Jumala hänen sielunsa siunatkoon. Kyllähän hän aina joskus löi minua, autuas vainaja, kun hän ei saanut lämmintä hakkeluruokaa illalliseksi, sillä se oli hänen lempiruokaansa, — mutta jokaisella ihmisellä on omat heikkoutensa, ja hän oli kuitenkin läpeensä hyvä mies, ja niin laupias kuin enkeli kun vain oli saanut ruokansa. Niin, niin, kaikki maailmassa on katoavaista. Minun onneni aika on ohitse. Nyt on minun ainoa iloni huolehtia teistä, kallis herrani. Oi, jospa vain saisin elää sen päivän, että näkisin pienen, hyvän Pietari Hesselin naimisissa ja rauhaan asettuneena, ja saisin keinutella hänen lapsiaan ja lapsenlapsiaan käsivarsillani, silloin minä tahtoisin ainiaaksi sulkea väsyneet silmäni ja jättää tämän turhuuden maailman." Tämän sanoessaan hän pyyhki kyökkiesiliinallaan pari kyyneltä ryppyisiltä poskiltaan, välittämättä linnanvouti Tykon huomautuksesta, että hän olisi yli sadan vuoden vanha ennenkuin kaikki nämä toiveet täyttyisivät. "Mutta tulkaa nyt jo sisään, rakas nuori herra, jotakin virvoitusta saamaan", jatkoi hän sipsutellen edeltä ovea avaamaan. "Te näette nälkää, Jumala paratkoon omassa talossanne ja kaiken tämän runsauden keskellä." Tämän sanoessaan hän juoksi takaisin ja vei hänen kiiltäväksi puhdistettuun arkihuoneeseen, jossa hän pakotti hänet istumaan pöytään, sillaikaa kun hän itse piti huolen hänen kestitsemisestään.