"Kyllin siitä!" keskeytti kuningas hänet kylmästi, "minä olen tullut tänne huvittelemaan enkä joka päivä tuomioita langettamaan. Minä olen omien ajatusteni herra, ja minun päätökseni saatte tietää kunhan aika on käsissä. No, miksi eivät metsästäjien torvet soi?"
Raane antoi nopeasti viittauksen kuninkaallisille torvensoittajille, jotka seisoivat vähän etempänä pienellä kunnaalla. He soittivat nyt reippaan metsästyskappaleen, jota he kutsuivat Waldemar Seierin metsästykseksi, ja jota kuningas erityisesti suosi.
Painostava äänettömyys vallitsi kuninkaan epäsuosiollisen lausunnon jälkeen drotsi Pietarille. Raane hymyili viekkaasti, hän täytti kuninkaan pikarin ja koetti muutamilla hovinarrin eleillä herättää iloisen mielialan jälleen. Mutta kuningas ei koskenut pikariin, vaan vaipui syviin mietteisiin. Voimakas liikkeellä-olo ja tietoisuus taitavuudestaan metsästäjänä näytti karkoittaneen hänen kasvoiltaan sen epämääräisen ja vastakkaisen ilmeen, joka rumensi ne, ja hetkeksi oli niille levinnyt todellinen kuninkaallisen suuruuden piirre. Käsi miekan kahvalla hän katseli kolmea tärkeintä neuvonantajaansa niinkuin se, jolla on minä hetkenä tahansa oikeus vapautua heistä kaikista. Raane oli ainoa, jota kohtaan hän tunsi jonkinlaista luottamusta; parempina hetkinään kuningas kuitenkin ylenkatsoi häntä alhaisten huvitusten kurjana välittäjänä. Se voima, jota vanha ritari Jon osasi niin suurella viisaudella ja varovaisuudella käyttää, näytti hänestä tällä hetkellä olevan sekaantumista majesteetin oikeuksiin, ja drotsi Pietarin etevämmyys tuntui hänestä sietämättömältä. Nuo reippaat, ylpeät voitonsäveleet, jotka kuningas tunsi lapsuutensa ajoilta, herättivät eloon hänen nuoruudenunelmansa, ja muiston siitä ajasta, jolloin häntä äitinsä vieressä jo tervehdittiin kuninkaan nimellä ja hän tunsi Waldemarin veren virtaavan rohkeana ja turmeltumattomana suonissaan. Näytti siltä kuin hänen koko turhaankulutettu kuningaselämänsä kulkisi hänen ohitsensa ja hän istuisi yksin ja vihattuna ilman ainoatakaan ystävää. Omituinen surumielisyys ja alakuloisuus näkyi tahtovan vallata hänet; mutta hän voitti nöyryyttävän tunteen ja hurja uhka ja kovuus loisti taas hänen räpyttelevistä silmistään.
Drotsi Pietari seisoi ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen rehellisistä avonaisista kasvoistaan voi selvästi lukea miten arka asia kuninkaan suosion menettäminen oli hänelle. Vain yksi ajattelematon sana oli tehnyt tyhjäksi hänen koko tulevaisuuden suunnitelmansa. Hän ei voinut kieltää esiintyneensä liian ylimielisenä asiassa, jonka tiesi oikeaksi, ja jonka liian rohkea puolustus oli saanut kuninkaan koko suuttumuksen kohdistumaan häneen. Hänen mieltänsä katkeroitti tietoisuus siitä, että oli loukannut kuningasta hetkenä, jona tämä saapui vieraana hänen kotiinsa. Se oli hänelle tällä hetkellä melkein katkerampaa kuin ajatus sen näennäisistä seurauksista. Nyt kohdistui kuninkaan ankara tuomarinkatse häneen, mutta sen liioiteltu kovuus näytti melkein tyynnyttävän häntä. Se avomielisyys, jolla hän vastasi tähän katseeseen, ei sen sijaan suinkaan ollut omiaan lepyttämään kuningasta, vaikka hänen täytyikin tuntea kunnioitusta sitä lujaa itseluottamusta ja rauhallista mieltä kohtaan, jota ei mikään hallitsijan oikku voinut nöyryyttää.
Sekä Raane, että vanha Jon ritari olivat näiden mykkien, mutta merkitsevien kasvonilmeiden tarkkaavaisina todistajina, jotka soiton ja yleisen vaitiolon aikana korvasivat keskeytyneen pöytäkeskustelun. Vanha, viisas valtiomies näytti rauhalliselta ja välinpitämättömältä, mutta kyynel kimmelsi hänen silmissään kun hän huomasi kuninkaan hurjien intohimojen rumentamilla kasvoilla vielä hetken välähtävän ylevyyden ja arvokkaisuuden ilmeen. Hän tunsi huolestuneena uskollisen drotsi Pietarin kukistumisen päätetyksi ja myöskin oman vaikutusvaltansa olevan horjuvalla pohjalla. Mutta eniten huolestutti häntä se riemuitseva ilme, jota viekas kamaripalvelija turhaan koetti salata, ja se liehakoiva teeskentely, jolla hän kehoitti jatkamaan metsästystä. Nyt huomasi vanha herra kamaripalvelijan tekevän myöskin omituisen liikkeen käsivarrellaan, johon kuningas nyökäytti päätään kuin salaisen sopimuksen merkiksi. Kuningas näytti aikovan nousta, mutta vaipui taas ajatuksiinsa, jääden istumaan. Torvensoittajat jatkoivat puhaltamistaan.
"Herrajumala!" keskeytti nyt vanha Jon ritari pitkän äänettömyyden, "he soittavat kuningas Waldemarin metsästystä. On niin omituista sitä ajatella, herra kuningas. Jos teidän suurella isoisällänne olisi ollut kreivi Albert ja uskollinen Riisen Kaarle vieressään, kun hänelle soitettiin tuo kappale Lyon onnettomalla metsästysretkellä, niin tuskin musta kreivi Henrik olisi sillä kertaa saanut häntä käsiinsä."
"Kruunuhirvi! Kruunuhirvi!" huusi nyt Raane, hypähtäen ylös. Kuningas nousi nopeasti. Joukko eläimiä, komea sarvipäinen hirvi etunenässä, juoksi ohitse. Silmänräpäyksessä olivat kaikki metsästäjät hevosten selässä. Torvet toitottivat ja koirat haukkuivat.
"Eteenpäin!" huusi kuningas ja hypähti oriinsa selkään. Drotsi Pietari ja Jon ritari kiirehtivät nopeasti hänen sivulleen. — Kamaripalvelija ratsasti edeltä; ja nyt alkoi metsästys kahta innokkaammin ja rajummin. Väliin jouduttiin pois eläinten jäliltä ja löydettiin ne jälleen, ja sitten ratsastettiin muutama tunti keskeyttämättä.
"Herra kuningas!" sanoi lopulta drotsi Pietari ratsastaen aivan kuninkaan viereen, kun tämä oli hetkeksi pysähtynyt tarkkaamaan koiria ja jälkiä, "levähtäkäämme hetken! Ritari Jonin ikäiselle on näin raju liikkuminen rasittavaa, minun haavojeni siteet ovat auvenneet!"
"Se, joka ei jaksa seurata, jääköön jälkeen!" vastasi kuningas — "minulla on kylliksi metsästäjiä mukanani, minä en tarvitse teitä. Eteenpäin, Raane!"