Ritari Jon sitävastoin karkoitti kaikki synkät ja levottomuutta aiheuttavat ajatukset luotaan. Hän oli nuoruutensa aikoina ollut innokas metsästäjä, mutta ei ollut moniin vuosiin ottanut osaa näihin huvituksiin. Metsästystorvien äänet ja iloinen melu herättivät hänen mieleensä lapsuudenmuistot, ja kuninkaan seuralaisena hän piti velvollisuutenaan olla niin huvittava ja iloinen kuin mahdollista. Niinpian kuin ensimäinen metsäeläin oli ajettu esiin ryhtyi kuningas intohimoisesti sitä takaa-ajamaan. Tässä ei kukaan vetänyt vertoja hänelle. Hän ratsasti hurjaa vauhtia eteenpäin metsästäjien ja koirien keskellä, ja niinkuin tavallisesti ihailivat vieraat metsästäjät sekä hänen rohkeuttaan, että varmaa nuolella osaamistaan. Vanha Jon ritari jaksoi vaivoin seurata häntä, mutta hän ei antanut huomata matkan häntä rasittavan. Siirtyen ajatuksissaan takaisin nuoruutensa aikoihin, kannusti hän tulista ratsuaan, antaen sen tehdä mitä uskaliaimpia hyppäyksiä ojien ja aitojen yli.
Drotsi Pietari oli tottunut tällaiseen ajometsästykseen, mutta hän tunsi kuitenkin usein tuskaa haavoistaan, ja hänen alakuloista mielialaansa lisäsi vielä enemmän osanotto ritari Jonia kohtaan, jonka hän selvästi näki rasittavan itseään yli voimiensa. Mutta ei näyttänyt hyödyttävän puhua vanhalle herralle. Niin iloiselta kuin hän näyttikin, oli hän viittauksella antanut drotsille tiedoksi yhtyvänsä hänen epäluuloonsa ja katsoi hyvin tärkeäksi, että metsästysseura pysyisi koossa.
Koko aamupäivän kuningas ei ajatellut muuta kuin metsästystä, ja jos joskus pysähdyttiin kaatuneen petoeläimen ympärille, oli kamaripalvelijalla uusi näkyvissä, ja hän riensi taas edelleen uudistetulla, metsästysinnolla. Kun viimeinkin pysähdyttiin viheriälle metsänurmelle, jossa hevoset saivat hengähtää, nautittiin siellä pikaisesti valmistettu päivällinen, jonka kestäessä kamaripalvelija oli väsymätön kertomaan kuninkaalle hauskoja metsästysjuttuja. He olivat istuutuneet kumoonkaadetulle tammenrungolle. Pöytäliina oli levitetty pehmeälle sammalelle, ja vähän etemmäksi olivat metsästäjät leiriytyneet, kaadettu saalis oli vähän syrjempänä. Tarjoilijapojat kantoivat ruuan kuninkaalle, joka oli iloisen ja tyytyväisen näköinen.
"Tämä on ritarillista ja kuninkaallista ajanviettoa!" vastasi Jon ritari kuninkaan kysymykseen huvittiko metsästys häntä; — "nuoruudessani olin minäkin oivallinen metsästäjä, mutta nyt minä olen liian jäykkä ja vanha siihen leikkiin."
"Ensi kerralla, herra kuningas, on parasta että minä jään kotiin niinkuin vanhat metsästyshevoset."
"Tehän halusitte tällä kertaa itse mukaan", sanoi kuningas. "Minua ihmetytti teidän intonne."
"Ei se ollut aivan metsästyksen tähden, herra kuningas!" vastasi vanhus vakavasti, heittäen tarkkaavaisen silmäyksen Raaneen. "Tämä osa Jyllantia on minulle hyvin outoa". lisäsi hän hätäisesti, "ja minä tahdoin myöskin mielelläni nähdä drotsi Hesselin isäntänä".
"Silloin olette myöskin nähnyt hänen olevan herran talossaan ja pitävän tarkan huolen vierasvaraisuudesta!" vastasi kuningas ivallisesti hymyillen. "Ryövärit ja sissitkin ovat turvassa hänen kattonsa alla."
"Jos hän siinä meni hiukan liian pitkälle, teidän armonne!" sanoi ritari Jon — "niin minä pyydän teitä minun tähteni suomaan sen hänelle anteeksi. En minäkään puolestani pitänyt niitä vankeja niin vaarallisina."
"Minun täytyy myöntää, herra kuningas", alkoi drotsi Pietari nyt puhua —"että näiden pahantekijöiden asia oli merkillisempi kuin mitä uskoinkaan, he ovat nyt palkkansa ansainneet. Jos minä siinä tilaisuudessa, erehdyin ja silmänräpäykseksi unohdin sen kunnioituksen, jota olen velvollinen osoittamaan kuninkaallista vierastani kohtaan, niin elkää salliko tänä päivänä auringon laskea vihanne yli, kuninkaani. Jos minä senkautta olen menettänyt kuninkaallisen suosionne, niin suokaa minun edes — —"