"Kiitos varoituksestasi, reipas poikani!" sanoi Henner ja Pudisti voimakkaasti aseenkantajan kättä. "Oh hyvä, että sinä tulit niin aikaseen, että voit auttaa meidän pieniä varustustöitämme. Tulkoot nyt takaa-ajajamme minä hetkenä tahtovat. Ei kukaan näe meitä kauemmin kuin itse haluamme. — Jos on totta mitä puhut, — ja minä en pidä sinua minään lavertelijana — niin sinä olet nopsa poika. Niiden ryövärien kanssa ei ollut leikkimistä. Jos sinä jatkat tähän tapaan, ja herrasi hyvällä omallatunnolla voi antaa sinulle ritarilyönnin, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, että minun pieni Åseni rakastaa sinua ja sinä häntä. Kun me ensikerran tapaamme voimme puhua lähemmin asiasta!"
Skirmen ja Åse lensivät onnellisina toistensa syliin ja syleilivät sitten ilonsa innossa vanhusta.
"Hiljaa, hiljaa, lapset! Jumala ja pyhä Kristian teitä siunatkoot!" jatkoi voimakas vanhus liikutettuna — "mutta nyt ei ole aikaa ajatella rakastelemista ja lempimistä. Nyt sinun täytyy lähteä, Skirmen! Ja vie suoraa päätä herrallesi tiedot siitä mitä me tiedämme!"
"Hänellä on siitä jo vähän vihiä", sanoi Skirmen. "Hän tietää mitä Riiben porvarit sanoivat kapakassa. Mutta ei hän kuitenkaan usko sen paljoakaan merkitsevän."
"Sano hänelle terveisiä minulta", sanoi vanhus, "että niillä varmasti ei ole vähempää merkistä kuin mitä kansa sanoo niiden kolmen auringon merkitsevän, jotka me näimme taivaalla pyhän Nemesiuksen päivänä. Se oli päivänä ennen pyhäin miesten päivää. Oppineet papit puhuvat paljon eräästä pakanallisesta koston noitahengestä, jolla on ollut melkein sama nimi kuin sillä hyvällä pyhimyksellä, jota me sinä päivänä palvelemme. Meidän herramme tuntee sen noidan, enkä minä ymmärrä näitä auringon ja kuun merkkejä. Mutta yhden minä tiedän: kun vihaiset ritarit kömpivät munkinkauhtanoihin, niin eivät he silloin ainakaan aio pyhiinvaellusmatkalle. Käske herrasi ensiksi ja etupäässä varomaan Finnerupin latoa! Ja nyt matkaan! Suutele häntä Åse, ja anna hänen sitten mennä! Sinun norlantilaisesi on innokkaampi kuninkaan palvelija kuin sinä, Skirmen! Kuuletko miten kärsimättömästi se kutsuu?"
"Hyvästi, isä Henner, hyvästi, rakas Åseni!" sanoi Skirmen nyt kiireisesti: "Olkaa vain varovaisia! Åse, jos sinä olet haltijatar, niin ole yhtä nopea katoamaan kuin hän! Katoa Jumalan nimessä heti kun aavistat pahaa!"
"Ole varuillasi, nuori herra ritarini, minä olen todellakin haltijatar!" sanoi Åse leikillisesti ja syleili häntä: "etkö näe minun sinistä hamettani ja ruskeaa kaksiosaista hattuani? — Kas niin, katso minua vain silmiin, elä selkään, — siellä minulla on reikiä kuin seulassa. Nyt pois, matkaan poika! — Ratsasta kuninkaasi ja herrasi luo, muuten et ansaitse ritarinkannuksiasi, enkä minä halua enää kuulla sinusta."
Skirmen syleili häntä nopeasti ja kiiruhti ulos, Åsen ja vanhuksen saattamana. Vähän senjälkeen kuului keveää nelistämistä metsästä, ja Henner Friser palasi tupaan tyttärentyttärensä kanssa. He olivat molemmat vaiti. Vanhus löi telkeet oven eteen, heitti keihäänsä nurkkaan, ja istuutui vakaviin ajatuksiin vaipuneena nojatuolin kaislaistuimelle. Tuvassa oli aivan pimeä. Åse otti esille käsityönsä ja istuutui ompelemaan luukun lähelle.
"Sytytä lamppu, Åse!" keskeytti vanhus viimein vaitiolon, nousten levottomana paikaltaan. "On vielä liian aikaista mennä levolle tuonne komeroon, ja sinä tiedät, että minä en siedä istua pimeässä."
"Mutta eiköhän se olisi viisainta tänä iltana, rakas isoisä?" vastasi Åse. "Lamppu kuultaa läpi, vaikka minä ripustaisin esiliinanikin luukun eteen. Jos me haluamme pysyä salassa, niin eiköhän olisi paras" — —