"Minä en ole mikään akka!" sanoi Henner. "Minä en kömmi piiloon ihmispelosta, enkä minä rupea paholaisen kiusattavaksi pimeässä. Eläviä minä en pelkää, kun vain nuo kirotut kuolleet antaisivat minulle rauhan!"
"Ajatteletko sinä taas kuolleita, rakas isoisä!" sanoi Åse hiljaa huoaten, ja sytytti lampun, jonka hän asetti leveästä hirrestä riippuvaan rautakoukkuun ripustettuaan ensin ohuen, heleänsinisen liinaesiliinan metsään viettävän luukun sarviruudun eteen. "Rakas isoisä, eiväthän kuolleet meitä vainoa, vaan elävät meitä takaa-ajavat!" jatkoi hän, ja istui käsitöineen penkille hänen tuolinsa vastapäätä. "Se mikä sinut väliin tekee niin levottomaksi öisin, on vain myrsky, joka riuhtoo kuivia oksia puista, ja villit yölinnut, jotka huutaen lentävät metsän yli."
"Se tulee aina tänne Gottorpista!" mutisi vanhus, joka taas oli istuutunut nojatuoliin, "siellä hän makaa suossa, sydän seivästettynä, tuo kirottu kuningas, joka heitätti veljensä Slieeniin, hän täällä öisin hurjana ratsastelee metsien halki. Minä olen kauan pitänyt sitä valheena ja taikauskona, mutta nyt minä uskon sen, kun sen itse olen nähnyt."
"Jumala meitä auttakoon! Oletko sinä sen itse nähnyt isoisä! Milloinka sinä sen näit?"
"Yöllä Pyhän Nemesiuksen päivän jälkeen, silloin kun me olimme nähneet sen ihmeellisen näyn taivaalla, — toissa yönä oli siitä kulunut kolme viikkoa. Oli sunnuntai, ja me olimme olleet kirkossa. — Sinä muistat kyllä miten myrsky ulvoi. Sinä nukuit lopulta tuonne komeroon, mutta tuolta kirotulta suhinalta ja kohinalta minä en voinut ummistaa silmiäni. Minä nousin viimein ylös ja katsoin luukusta metsään, ja se mitä siellä näin ei ollut valhetta. Metsän läpi ratsasti kuutamossa pikimusta herra; hän ratsasti hurjaa nelistä sysimustalla oriilla. Orit hirnui ja korskui niin kuin se olisi ollut noiduttu, ja säkenet singahtelivat sen jälissä. Se mies, joka ratsasti jälestä, oli kuin raudasta valettu, taisikin olla itse paholainen, ja kolme suurta koiraa juoksi perästä; ne loistivat kuunvalossa; mutta että ne olisivat olleet tulisia niinkuin sanotaan, sitä en minä voi vannoa. Minä olin saanut kylliksi näkemistäni; ja nyt ei kenenkään tarvitse koettaa uskotella minulle, että kuningas Aabelin metsästys on vain puhetta ja taikauskoa."
"Minä näin varmasti ne samat metsästäjät maanantai-iltana", vastasi Åse, "mutta voit olla varma siitä, isoisä, että ne olivat eläviä ihmisiä. Metsävoudin Marja oli myöskin nähnyt heidät, ja hän arveli niiden olleen Möllerupin peloittavan Stigmarskin ja väkevän Mads Jyden, joka aina seuraa häntä. Se oli vähän sitä ennen, kun me kuulimme puhuttavan niistä monista harmaaveljesmunkeista Riibessä ja kummittelemisesta Finnerupin ladossa, ja uskoithan sinä itsekin heidän olevan kavaltajia, jotka väijyvät kuningasta."
"Sinä voit olla oikeassa, lapsi!" sanoi Henner rauhallisempana ja nyökäytti miettiväisesti harmaata päätään. "Minä olen vanha höperö, kun uskottelen itselleni sellaista hullutusta. Vaikka se olisikin ollut kirottu kuningas Aabel itse", jatkoi hän ja nousi — "niin tulkoon vain, jos tahtoo! En minä ole ennenkään pelännyt katsoa sitä miestä silmiin. Minulla on jälellä vanha teräsjouseni, ja minun hyvä friisiläinen keihääni suojelee minut vielä kaikilta roistoilta, olkoot ne sitten eläviä tai kuolleita!" Hän jäi seisomaan keskilattialle, käsivarret ristissä yli rinnan ja vaipui syviin mietteisiin. "Olisiko se todellakin ollut Stig Andersen?" huudahti hän nyt äkkiä. "Olisiko hänelläkin oma osansa ladon kummitusjutuissa? Hm, hm, se oli siis vaarallisempaa kuin uskoinkaan, nyt ei ole aikaa kömpiä komeroon oman nahkansa pelastamiseksi. Olisi ollut parempi, että itse olisin ratsastanut drotsin luo. Skirmen on reipas poika, mutta nyt sinä olet sitonut hänet lemmensiteilläsi, ja silloin ei voi luottaa parhaimpaankaan. Eikö hän tehnyt kaikkea tänään niin kömpelösti, niinkuin ei hänellä ikinä ennen olisi ollut kirvestä tai lapiota kädessään" —
"Mutta hän onkin ritarin poika, isoisä, eikä hän ole tottunut sellaisiin töihin. Mutta saat nähdä, että hän on sukkelampi silloin kun on hänen kuninkaansa pelastus kysymyksessä."
"Puolusta sinä vain aseenkantajaasi, mutta jos hän ei ole parempi aseenkantaja kuin kirvesmies, niin ei hänestä ikipäivänä tule ritaria. Sano minulle, Åse, pelkäätkö olla yksin kotona tämän yötä?"
"Pelkäisinkö, isoisä!" vastasi hän nopeasti ja punastui. "Ei, en minä pelkää, — kun et sinä vain olisi puhunut tuosta pahasta kuolleesta kuninkaasta. — Mutta se ei merkitse mitään!" jatkoi hän iloisesti huomatessaan tyytymättömän ja levottoman ilmeen vanhuksen kasvoilla. "Minä en pelkää vähääkään, isoisä! Olenhan minä haltijatar, tiedäthän sinä sen, ja kun minä tahdon ettei minua nähdä, teen minä vain itseni näkymättömäksi."