"Se oli joutavaa puhetta ja taikauskoa, herra kuningas, enkä minä ymmärtänyt puoliakaan siitä. Mutta hänen puheensa Leppäsuon haltijattaresta minä kyllä ymmärsin. Päivänselvään tarkoitti hänen kuvauksensa meidän pientä Åseamme. Ehkä hän on kylläkin kekseliäs käyttämään hyväkseen talonpoikien taikauskoa tehdessään itsensä hyvin tietäväiseksi, harjoittaen siten salakauppaa taikatempuillaan. Kas vain, herra kuningas, jos tekin olette tullut taikauskoiseksi ja tahdotte antaa povata itsellenne, niin teillä on tässä paras tilaisuus saada tiedonhalunne täytetyksi. Ei ole kymmentäkään askelta haltijattaren luokse, ja niin somasta pikku suusta te ette voi kuulla muuta kuin hyvää. Se voi ainakin olla kohteliaana tekosyynä odottamattomalle käynnillenne, ja siitä voi seikkailunne tulla vieläkin hauskemmaksi."
"No hyvä, minä käyn hänen luonaan, Raane! Mutta pidä vaari siitä, ettei kukaan meitä häiritse! Sinä pysyt läheisyydessä ja tulet heti kun minä kutsun!"
"Voitte olla aivan rauhallinen, herra kuningas!"
Nyt lähestyi kookas metsämies varovaisesti ja levottomana pienen metsätorpan ovea. Hän kurkisti ensin sisään sarviruudun läpi, mutta vaate riippui sen edessä, niin että hän eroitti vain lampunvalon ja epämääräisen naisolennon, joka näkyi lepäävän penkillä. Hän seisoi ovella, kohotti kätensä, mutta veti sen jälleen pois. Viimein hän kuitenkin näytti tekevän päätöksensä ja löi miekallaan yhdeksän hiljaista lyöntiä ovelle. Hän kuuli keveitä, mutta hitaita liikkeitä tuvasta. Telkeet sisältä työnnettiin syrjään ja kaikki oli taas hiljaista sisällä. Hän viipyi vielä muutaman silmänräpäyksen, ja näytti epäröivän avaisiko oven. Lopulta hän kuitenkin avasi sen hiljaa puoleksi ja kurkisti sisään. Lamppu paloi himmeästi, ja penkillä pöydän vieressä makasi pieni, viehättävä Åse sulavassa asennossa ja näytti nukkuvan. Ensin hän veti oven kiinni jälkeensä ja löi telkeet eteen; sitten hän läheni nukkuvaa tyttöä ja katseli häntä räpyttävillä silmillään. Hän ei ollut milloinkaan mielestään nähnyt viehättävämpää naista. Hänen pieni päähineensä oli pöydällä käsinkirjoitetun, hurskaan iltarukouskirjan vieressä, joka oli kirjoitettu gootilaisilla kirjaimilla ja friisiläisellä murteella. Tyttösen mustat kiharat olivat auenneet palmikoistaan ja valuivat vapaina ruskettuneelle, neitseelliselle kaulalle ja hartioille. Hän ripusti puunaulakkoon seinälle pitkän miekkansa, ettei tyttö pelästyisi sitä.
"Åse, pikku Åse, heräjä!" kuiskasi hän — "Sinun täytyy antaa yösija hyvälle ystävälle tänä yönä."
Nukkuva tyttö nousi hitaasti; mutta hänen silmänsä olivat kiinni.
"Elä nyt taas ala kulkea unissasi, pikku Åse!" jatkoi hän. "Siitä leikistä minä sain viimein kyllikseni. Avaa vain kauniit silmäsi ja katso minuun, etkö sinä tunne minua?"
Tyttö avasi silmänsä, mutta ei kiinnittänyt katsettaan häneen, ne tuijottivat elottomina ja jäykkinä eteensä. Pienet, somat kasvot olivat kuolonkalpeat, ja niillä oli unessakävijän ja itsetiedottoman ennustajan juhlallinen ja peloittava ilme.
"Hyvä on!" sanoi kuningas väistyen kauhistuneena taapäin. "Jos sinä olet noita ja ennustaja, niin minä en tahdo olla missään tekemisessä sinun kanssasi ihmisten tavalla, ja sinä tulet poltettavaksi kun joudut kerran pappien käsiin. Mutta ei, siihen sinä olet liian kaunis!" lisäsi hän rauhallisemmin ja tarkasteli häntä terävästi. "Haa, onko tämä totta eikä vain petollista teeskentelyä", jatkoi hän jännityksellä. "Jos sinä voit tuijottaa helvetin syvyyksiin, niin sano minulle mitä Daugbergin harjulla teloitettu ryöväri siellä nyt tekee? Mitä sanottavaa hänellä oli kuningas Kristofferin pojalle ennen kahdeksan päivän kulumista?"
"Teloitettu ryöväri", alkoi Åse hiljaa soinnuttomalla äänellä puhua, asentoa ja ilmettä muuttamatta, "hän seisoo mustassa luolassa ja kutsuu kuningas Eerik Kristofferipoikaa".