Kuningas säpsähti; hän tarkasti taas tyttöä epäluuloisesti silmiään räpytellen, sitten hän vilkaisi levottomasti ympäri tupaa. "Jos sinä pilkkaat minua niin saat maksaa sen hengelläsi, teeskentelijä!" mutisi hän käsi tikarinkahvalla. Hän peräytyi askeleen ovea kohti. "Ketä muita sinä näet siinä luolassa?" kysyi hän hillityllä äänellä eikä näyttänyt enää epäilevän tytön todellakin olevan omituisessa unitilassa, jossa hän voi nähdä salatut asiat, ja ehkä näyttää hänelle sen tulevaisuuden, jota hän kammosi.

Tyttö näkyi epäröivän antaa vastausta, ja hänelle tuntui olevan tuskallinen ponnistus nähdä sitä minkä hän kuitenkin näki aivan toisilla aistimilla kuin liikkumattomilla, jäykästi tuijottavilla silmillään. "Minä näen luolassa ryöväreitä, — murhaajia, — naistenhäväisijöitä!" — sanoi hän lopulta samalla kuiskaavalla, soinnuttomalla äänellä. "Heidän joukossaan on kuninkaita, ruhtinaita ja — piispoja. Ja katsokaa! Tuolla istuu veljenmurhaaja luurankovaltaistuimella — istuimena kiemurtelevia käärmeitä — hän valmistaa sijaa viereensä veljensäpojalle — kuuletko" —

"Nainen! Saatana! Mitä perkeleen unia sinä näet!" huudahti kuningas hirvittävän tuskan valtaamana — "vastaa minulle! Onko minulle vielä pelastusta? Pitkältäkö minulla vielä on armon aikaa?"

"Kysy miekalta, joka helisee seinällä!" vastasi unissakävijätär kovemmalla äänellä, viitaten kuninkaan miekkaan, kääntämättä silmiään sitä kohti — "kun se putoaa on hetkesi lyönyt!"

Suonenvetoisella liikkeellä kuningas haparoi levottomana miekkaansa. Mutta ohut puunaula, joka sitä kannatti, taittui — ja miekka putosi kilahtaen kivilattialle.

"Se on kuningasmiekka eikä mikään pyövelimiekka", sanoi kuningas ylpeästi ja kiivaasti nostaessaan nopeasti ylös miekkansa, ja miekka kädessään hän näytti saavansa voimia voittamaan oman pelkonsa. — "Kun pyövelinmiekka kilahtaa seinällä, silloin se janoaa verta, sen minäkin tiedän", mutisi hän. "Mutta tämä juokoon minun vihollisteni verta! Haa, sano minulle, sinä hirveä nainen!" jatkoi hän taas katsellen tuskaisena ympärilleen. — "Missä ovat ne kirotut petturit, jotka minua väijyvät? Ovatko ne täällä lähellä? Onko niitä monta?"

"Jos tahdot tietää heidän lukunsa niin laske vyösi!" vastasi Åse. "Varo harmaaviittamunkkien vaippoja, ne peittävät mahtavia sankareita. He ratsastavat paljastetuin miekoin metsän halki. — Katsokaa sokeaa, kaljupäistä munkkia! — hän nauraa ja terottaa kynsiään miekkaansa."

"Haa, Palle, Palle! sinäkö siellä olet?" mutisi kuningas, tuijottaen hurjasti eteensä, niinkuin hänkin näkisi nuo hirvittävät unennäöt. — "Näetkö vielä muutakin?"

"Minä näen rautamiehen tulta säihkyvin silmin kannustavan mustaa hevostaan", vastasi Åse heikommalla äänellä ja näytti niin väsyneeltä, että oli vähällä kaatua maahan, "hänen suuri miekkansa on paljastettu — ja nyt hän tahtoo kostaa vaimonsa kunnian!"

Kuningas tuijotti vielä hurjasti eteensä. "Saatana! Perkele!" huusi hän nyt raivostuneena — "jos sinä olet liitossa minun verivihollisteni kanssa, niin sinä myös olet ensimäinen jonka minun miekkani musertaa!" Hän hyökkäsi hurjalla raivolla tyttöä kohti, aikoen tarttua häneen, mutta sai vain hänen kaulaliinansa vasempaan käteensä; hänen kohotettu miekkansa kilahti orresta riippuvaan lamppuun, ja lamppu putosi sammuneena lattialle. Hän kuuli samassa huudahduksen ja ikäänkuin suuren kirstunkannen tai puuluukun kumahduksen. Tyttö oli äkkiä kadonnut. Kuningas hosui hurjasti ympärilleen, hapuillen pilkkosenpimeässä. Sanomaton kauhu valtasi hänet; hän koetti huutaa, mutta ei voinut. Hän etsi ovea, mutta ei löytänyt sitä. Hän syöksyi kuin raivoava puuseinää vastaan, ja tuntui siltä kuin seinä olisi antanut myöten ja talo luhistunut kokoon hänen ylitsensä. Kylmä ilma virtasi häntä vastaan, hän kompastui ja luuli syöksyneensä kauheaan murhaajaluolaan. Hänen aistimensa lamaantuivat, ja hän näki edessään kaikki ne kauhunkuvat, joita hän eniten pelkäsi. Hänestä tuntui kuin olisi Ingeborg rouva kulkenut hänen ohitsensa tikari kohotetussa kädessä, nyökäyttäen hänelle laihtuneilla pääkallomaisilla kasvoillaan; hän näki hänen mielipuolen isänsä hurjasti nauraen tanssivan ohitsensa saalistaan hapuillen, ja pelottava Stig Andersen seisoi uhkaavana hänen edessään minne hän vain katsoi, sama peloittava kostonilme katseessaan kuin kirotessaan hänet Viborgin käräjillä. Kuolemantuskan kylmä hiki valui hänen otsaltaan, hänestä tuntui niinkuin maa huojuisi hänen jalkojensa alla. Hän horjui kuin mielipuoli eteenpäin, kunnes hän lopulta kompastui kiveen ja repi kasvonsa verille orjantappurapensaaseen, huomaten nyt vasta olevansa keskellä tiheää metsikköä. Heikko tähden kajastus valaisi pensaikon, ja hän katseli epätoivoisena ympärilleen. Ei näkynyt minkäänlaista rakennusta, ja tytön näkeminen metsätorpassa tuntui hänestä kamalalta unelta.