Nyt vasta hän sai äänensä valtoihinsa. "Olenko minä tullut hulluksi, tai olenko noiduttu!" huudahti hän. "Raane, Raane, missä sinä olet!" Hän kuuli rapinaa pensaikosta, ja Raane seisoi pelästyneenä hänen vieressään.
"Jumalan tähden, herra, tekö siellä olette?" änkytti kamaripalvelija ihmeissään, "mitenkä te olette tullut tänne? Ja minne talo on joutunut? Minusta te huusitte tuolta pensaikosta, ja minä juoksin ääntä kohti — mutta sitten taas oli kaikki hiljaista. Minä eksyin tuolla kirotussa leppäsuossa, ja minun oli mahdoton enää löytää taloa."
"Nämät ovat pirullisia noidankujeita!" sanoi kuningas, "jos et sinäkin olisi nähnyt sekä tyttöä, että taloa, niin minä voisin vannoa uneksineeni tai olleeni hullu. Missä ovat hevoset?"
"Tässä lähellä, herra, minä kuulen niiden kuopivan ja päristelevän."
"Eteenpäin!" huusi kuningas — "pois tästä kirotusta paikasta! — Minä olen tullut noidutuksi tai mielipuoleksi. — Minusta ei tule ikinä ihmistä, jos en heti pääse pois täältä!"
"Tuonko minä hevoset, herra?"
"Ei, elä jätä minua! Seuraa minua niiden luo, — ojenna minulle kätesi, Raane!" Hän tarttui suonenvetoisesti kamaripalvelijan käteen. "Olethan sinä ainakin uskollinen minulle, Raane! Ethän sinä ole liitossa minun murhaajieni kanssa? — ethän sinä väijy katalasti herrasi ja kuninkaasi henkeä?"
"Mitenkä te voitte semmoisia puhua, herra kuningas! Minä olen kärsinyt kuolemantuskia teidän tähtenne. — Te taidatte olla oikeassa. Tämä ei ollut luonnollista asioiden menoa. Ei talo voi sillä tavalla noin äkkiä vajota maahan. Miten ihmeessä te jouduitte tuonne pensaikkoon?"
"Minä en tiedä, Raane! Missä ovat hevoset?"
"Me olemme kohta niiden luona, herra! Seuratkaa vain minua, elkää peljätkö. Kyllä me jostakin löydämme tien tästä noidutusta metsästä. Hoi, pojat! tuokaa hevoset."