Pojat itkivät ja tottelivat. Pian olivat talonpojatkin täyttäneet drotsin käskyn. Hänen tulipunainen vaippansa oli nyt kuninkaan ruumisliinana. Itse hän istui ratsunsa selässä, kuninkaan lempihaukka käsivarrellaan, pitäen silmällä, että kaikki tarkasti täytettiin. Vielä seisoi suuri kansanjoukko heidän ympärillään, mutta ei huomattu minkäänlaista meluavaa levottomuutta. Naisten parvesta kuului sieltä täältä tukahutettuja huokauksia ja säälin huudahduksia. Miesten joukossa oli kauhistus tuon kamalan teon johdosta suurempi kuin suru ja säälittely. Drotsi Pietari näki sen syvän surumielisyyden valtaamana. "Kuningas Eerikin viimeinen tie on synkkä. — Ottakaa kekäleitä ladosta ja valaiskaa se!" sanoi hän hillityllä äänellä lukuisalle kansanjoukolle, jonka joukosta pari Harrestrupin miestä heti totteli häntä. — "Kunnioittakaa kuollutta sen kruunun vuoksi, jota hän kantoi, ja sen suuren kuningassuvun tähden, josta hän on syntyisin. Seuratkaa häntä niin monta kuin teitä voi, mutta tämä on vapaaehtoinen rakkaudenosoitus, eikä siihen ketään pakoiteta. Menkää minne haluatte, mutta menkää hiljaa täältä, ja rukoilkaa ainakin rukous hänen sielunsa puolesta! Auringon laskiessa hän oli vielä mahtava mies ja meidän laillinen herramme ja kuninkaamme. — Antaa murhaajaluolan tuolla palaa!" lisäsi hän kauhusta vavahtaen, "sen perus on purettava, ja sen jäljet tasoitettavat maasta. Eikä ainoakaan ihminen saa tietää missä se on sijainnut, mutta sadan vuoden kuluttua siellä vielä rukoillaan öin ja päivin murhatun kuninkaan sielun puolesta. Vanhurskas Jumala olkoon hänelle ja meille kaikille armollinen!"
Liikutettuna hän kohotti kätensä ja viittasi saattueelle. Hitaasti se alkoi kulkunsa eteenpäin. Ääneti ja hiljaa hajosi suuri kansanjoukko. Vain kaksitoista talonpoikaa seurasi heitä, he astuivat palavat tervasoihdut kädessä molemmin puolin ruumisvaunua. Lähinnä kuninkaan päätä ratsasti drotsi Pietari haukka käsivarrellaan. Kuninkaan metsästysratsu astui hänen sivullaan. Saattue kulki palavan ladon ohitse. Voimakas valo lankesi drotsin vakaville kasvoille. Kuningasruumis lepäsi korkealla kaikkien nähtävänä. Ruumiin jalkapäässä istuivat molemmat pojat pidellen soihtuja käsissään. Hiljaa ja hitaasti häipyi outo ruumissaattue yöhön, ja kauan seisoi vielä siellä täällä ihmetteleviä talonpoikia poluilla ja teillä, tuijottaen miettiväisinä eteensä Viborgiin vievälle tielle.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Skanderborgissa nukkuivat vielä kuningatar ja nuoret prinssit syvää unta aamulla aikaisin, Klaus Skirmenin ratsastaessa sisään linnanportista hengästyneellä hevosellaan, joka kuudessa tunnissa oli juossut yli yhdeksän peninkulmaa kepeää taakkaansa kantaen.
Sotamiehet, jotka vartioivat linnanporttia ja linnanportaita, tunsivat drotsin aseenkantajan ja antoivat hänen vapaasti tulla sisään. He ihmettelivät hänen hevostaan. "Vetäkää ylös laskusilta, ja sulkekaa portti!" huusi Skirmen. "Vihollinen on kintereilläni!" Vakavat sotamiehet ällistyivät: he eivät sarastavassa aamuvalossa voineet huomata missään vihollista, eivätkä olleet tottuneet vastaanottamaan käskyjä aseenkantajilta. Heidän viivytellessään ja tuumaillessaan hypähti Skirmen satulasta ja kiirehti ylös linnanportaita kuningattaren suureen etusaliin, jossa ritari Thorstenson itse yöllä johti kuninkaallista henkivartiota.
"Kuningas on murhattu!" sai Skirmen hengästyneenä sanotuksi. Kaikki rauhalliset ritarit hallissa kavahtivat ylös ja seisoivat kuin salaman lyöminä ja kivettyneinä.
"Murhattu?" huudahti ritari Thorstenson. "Oletko hullu, Skirmen?"
"Murhattu!" toisti Skirmen. "Murhaajat eivät ole puolenkaan peninkulman päässä täältä! Heitä on suuri ratsastajajoukko. Ellette tahdo tulla yllätetyksi, herra niin antakaa heti sulkea linnankäytävät!"
"Tahdotko sinä tehdä meidät hulluiksi, Skirmen? Henkivartijat, sulkekaa linna! Kaikki miehet aseisiin! — Vanhurskas Jumala! — Murhattu!"
Henkivartijat poistuivat nopeasti salista, kauhusta kalpeina, ja kykenivät tuskin täyttämään päällikkönsä käskyn.