"Nyt, perkele vieköön, Skirmen, puhu!" huudahti kiivas Thorstenson jalkaa polkaisten. "Kuka on uskaltanut tehdä niin kamalan teon? Haa, oliko se Alfkreivi, tuo kirottu Alfkreivi" — —
"Ei, ankara herra, jos se ei ole perkele apulaisineen, niin se on Stig-marski ystävineen. Onnettomuus tapahtui Finnerupin ladossa", ja nyt hän kertoi mitä itse oli kuullut ja nähnyt, ja mitä drotsi oli käskenyt hänen sanomaan. "Ja minun herrani oli oikeassa", lisäsi hän, "jos ei minun herrani olisi lähettänyt minua heti matkaan, niin olisivat ehkä murhaajat itse ensiksi tuoneet teille tiedon. Noin tunti sitten pitivät he neuvottelua Tulstrupin luona olevalla nummella. He istuivat rauta- ja teräsvarustuksissaan ratsujensa selässä. Minä olin sumussa vähällä ratsastaa heidän joukkoonsa, mutta silloin pistäysi kuu esiin heidän päänsä yläpuolelta näyttäen minulle heidän veriset miekkansa. Minä kiirehdin heidän ohitsensa, mutta he seurasivat minua metsään asti. Heitä on ainakin puolitoistasataa miestä, ja heidän joukossaan oli naamioituja harmaaveljesmunkkeja. He voivat olla täällä tuossa tuokiossa."
"Antaa heidän tulla!" sanoi Thorstenson. "He löytävät meidät valppaina. Haa; sitä ei uskalla kukaan muu kuin Stig-marski. Hän on nyt täyttänyt valansa ja surmannut kuningas Eerikin, — silloin on prinssienkin henki vaarassa. — Mutta ei, tänne asti kostaja pääsee tulemaan — mutta ei pitemmälle! Onko kaikki kunnossa, henkivartijat?"
Muutamia henkivartijoita astui taas sisään etusaliin ja kertoivat mitä oli tehty linnan puolustukseksi. Muutama heistä lähetettiin heti pois uusia käskyjä täytäntöön panemaan, ja kaikki olivat linnassa mitä ankarimmassa toiminnassa.
Kuningatar oli herännyt äkkinäisestä hälinästä. Hän soitti kamarineitojaan ja kyseli heiltä syytä levottomuuteen. Kaikki olivat pelästyneet, mutta ei kukaan vielä tiennyt mitä oli tapahtunut. Kuningatar nousi ja pukeutui nopeasti kiirehtiäkseen heti henkivartiosaliin. Hälinä linnassa kasvoi yhä. Väki juoksi hätääntyneenä edestakaisin, tuntui kuin salama olisi lyönyt heidän keskelleen, mutta ei kukaan tiennyt mihin. — Jokainen huomasi suuren onnettomuuden tapahtuneen, mutta mikä se oli, sitä ei ainoakaan heistä uskaltanut lausua. Henkivartiosalissa seisoivat ritarit miettiväisinä täysissä varustuksissa ja odottivat henkivartijapäällikön käskyjä. Sali johti linnanpihalle, ja sen edessä oli korkea parveke eli niinkutsuttu avonainen pilarisali, josta oli näköala maantielle. Ritari Thorstenson ja Skirmen seisoivat avonaisella parvekkeella katsellen suurta tomupilveä, joka sarastavassa aamuhämärässä näkyi linnaan johtavalla tiellä, ja jonka nyt vasta selvästi eroitti aamusumusta.
"Sinä olet oikeassa, Skirmen!" sanoi Thorstenson. "Sieltä tulee suuri parvi ratsastajia, jotka todellakin aikovat antaa meidän vatsat tyhjinä vastaanottaa heidät. Hyvä on, he saavat maistaa suurusta ennen meitä! Ovatko jousimiehet tornissa?" kysyi hän eräältä henkivartijalta.
"Kyllä, herra ritari!" vastasi henkivartija. "He ovat miehittäneet kaikki ampumareijät. Kaikki seisovat nuoli jänteellä, niinkuin te olette käskenyt."
"Hyvä! Mutta kukaan ei ammu ennenkuin minä heilautan tätä lippua parvekkeelta!" Tämän sanoessaan hän tarttui suureen, kahden leijonan koristamaan, kuninkaalliseen lippuun, joka koristi salin peräseinää. "Mitä enemmän voitamme aikaa, sitä parempi!" lisäsi hän. "Jos rynnäkkö on kysymyksessä, niin me voimme käyttää ampumavaunujamme. Ne miehet ovat ansainneet lämpimän aamiaisen. Anna lisätä tulta kivien alle, että ne pian ovat punaisia. Kyllä me sulatamme ne panssaroidut kivisydämet!"
Henkivartija poistui.
Siinä silmänräpäyksessä kuningatar astui sisään hovinaistensa seuraamana. "Mitä täällä on tekeillä?" kysyi hän katsellen levottomana ympärilleen, vastattuaan kuitenkin ensin tavallisella arvokkaisuudellaan henkivartijoiden keihästervehdykseen.