"Missä ovat petturit?" kysyi kuningatar toinnuttuaan. "Voimmeko me nähdä heidät?" Hän astui nopeasti parvekkeelle ja näki nyt itse suuren, tumman ratsujoukon lähenevän linnaa, harmaat, naamiopäähineiset miehet etunenässä. "Heitä on monta", jatkoi hän, "he eivät näy pelkäävän minun suojelijoitani. He näyttävät lähestyvän linnaa kuin parhaan rauhan vallitessa."
"Antaa heidän tulla aivan muurin lähelle, jalo kuningatar! Elkööt uskoko meidän pelkäävän katsoa heitä silmiin. Heillä ei ole jousimiehiä eikä rynnäkkötikapuita mukanaan. Jos heillä on jotakin sanomista meille, niin me voimme varmasti puhua heidän kanssaan täältä parvekkeelta. Sinä hetkenä, jona he näyttävät aikovan ryhtyä hyökkäykseen, lähetän minä heille nuolitervehdyksen tornista."
"Hyvä on, ritari Thorstenson!" vastasi kuningatar kohottaen päänsä uhkamielisen suuttumuksen valtaamana. "He saavat nähdä Tanskan kuningattaren! He saavat nähdä nuoren herransa ja kuninkaansa. He saavat nähdä oikeuden vielä valvovan, ja että Tanskan kruunulla, vaikka alaikäisen päässä, on vielä voimaa uhmata murhaajajoukkoa!"
Nyt astuivat molemmat nuoret prinssit sisään kahden ritarin saattamina. Nuori kruununperillinen oli kalpea kauhusta kuultuaan hirvittävän sanoman. Nuorempi prinssi Kristoffer oli hehkuvan punainen ja hyvin levoton. Kuningatar kääntyi parvekkeelta ja astui heitä vastaan. "Minun poikani", sanoi hän, "teidän kuninkaallinen isänne on kuollut. — Kantakaa tämä suru niinkuin hänen poikiensa ja kostajiensa sopii! Ne, jotka aiheuttivat hänen kuolemansa, janoovat myöskin minun ja teidän vertanne. He lähestyvät häpeämättömän julkeasti tätä linnaa. Mutta, jos te olette minun poikiani, niin te ette pelkää tätä sanomaa."
Levoton Kristoffer prinssi kalpeni, hän katseli peloissaan parvekkeelle ja vetäytyi äkkiä taapäin. Mutta nuoren Eerik kuninkaan poskille palasi puna. "Minun miekkani ja kruunukypäräni!" pyysi hän eräältä henkivartijalta. "Nyt minä olen teidän kuninkaanne. Nyt on minun asiani puolustaa maata ja valtakuntaa. Minä tahdon julistaa isäni jumalattomille murhaajille kuoleman ja perikadon. Ritari Thorstenson, onko linna puolustuskunnossa?"
Ritari katseli ihmetellen prinssiin, joka ensi kertaa puhutteli häntä päällikön ja kuninkaan mahtavuudella. Hän kumarsi kunnioittavasti nuorelle kuninkaalleen ja selitti hänelle pikaisesti kaiken mikä oli tehty linnan puolustukseksi, pitäen samalla tarkasti vaarin vihollisten ratsumiesten liikkeistä. "Hyvä, hyvä!" sanoi Eerik nyökäyttäen. Sillävälin oli eräs henkivartija tuonut nuorelle kuninkaalle lyhyen kultakahvaisen miekan ja pienen kullatun kypärän, jota kruunu ja höyhentöyhtö koristivat. Eerik sitoi miekan vyölleen, pani kypärän päähänsä ja astui äitinsä kanssa parvekkeelle.
Vähän matkan päähän linnasta ratsastajajoukko pysähtyi, ja munkeiksi pukeutuneet päälliköt näkyivät neuvottelevan. Vihdoinkin ratsasti kookas sankariolio harmaassa munkinkauhtanassa ja naamiopäähineessä, kahden pienemmän samaten naamioidun herran kanssa, hitaasti linnan uloimmaista vallihautaa ja parveketta kohti, jolla kuningatar ja nuori kuningas seisoivat korkealla linnanmuurin yläpuolella, sankan henkivartijaparven ympäröimänä, jotka päällikkönsä käskystä muodostivat kilpisuojuksen kuninkaallisten henkilöiden ympärille. Aurinko juuri nousi ja valaisi jalon kuningatarvartalon, ja hänen kauniit, kalpeat kasvonsa, sekä ritarillisen kaksitoistavuotiaskuninkaan hänen oikealla puolellaan.
Tämä näky näytti tekevän omituisen vaikutuksen sankarivartaloisen vihollisen olentoon, hän pysäytti hevosensa pari kertaa, mutta antoi sen taas astua edelleen, lopulta hän pysähtyi parvekkeen eteen. Hän heitti päähineen päästään, ja munkinkauhtanan hartioiltaan: musta teräshaarniska yllään ja kypäränsä sulettuna, istui hän kuin rautaanvalettu patsas korkean, mustan ratsunsa selässä, katsellen säkenöivin silmin kuningatarta ja kuninkaan poikaa.
"Kuningatar!" sanoi syvä sankariääni. "Te olette kutsunut sitä miestä mielipuoleksi kerskaajaksi, joka Viborgin käräjillä peruutti Kuningas Eerik Kristofferinpojalle vannomansa uskollisuusvalan. Te ette uskonut sitä miestä Tanskassa syntyneeksi, joka uskaltaisi pitää niin rohkean sanan. Tässä te näette sen tanskalaisen miehen, joka piti mitä hän lupasi kuninkaalle. Nyt on tuli irti pilkkaajan huoneessa. Tässä te näette sen miehen, joka sytytti tulen. Tässä näette ne kasvot, jotka nähdessään teidän pelkuri herranne kätki kuninkaalliset kasvonsa tallinolkiin!" Tämän sanoessaan hän löi silmikon kypärästään auki. Kuningatar vetäytyi kauhistuen askeleen taapäin nähtyään tuon peloittavan, kostoasäihkyvän katseen ja raudanlujat sankarikasvot. Mutta hän tointui nopeasti ja astui ylpeän suuttumuksen valtaamana taas takaisin parvekkeelle, nuoren kuninkaan hänen sivullaan tapaillessa miekankahvaansa.
"Itsekö te tulette, marski Stig Andersen, itsetekemänne kuningas!" sanoi nyt kuningatar ylevän ylpeästi. "Tuletteko te itse kuulemaan tuomionne — tietäkää siis: se on langetettu tuolla ylhäällä verisenä keskiyön hetkenä, ja tässä seisoo teidän herranne ja kuninkaanne! Jos Jumala suo hänelle elon aikaa, niin on viittaus hänen lapsenkädestään täyttävä Jumalan tuomion teidän ylitsenne."