"En suinkaan minä sitä sanonut, vanhus!" — keskeytti hänet drotsi — "mutta se melkein oli tarkoitukseni; — mitenkä sinä nyt siihen johduit? Tunsitko sinä nuo herrat?"
"Kuka ei tuntisi rohkeaa Waldemar herttuaa ja uhmailevaa Jaakko kreiviä?" — vastasi Henner. — "Heidän hyvät ystävänsä minä myöskin tunnen; ei ole kenellekään salaisuus mitä he kantavat kilvessään. Tätä Roeskilden tuomiorovastia sanotaan peloittavan oppineeksi mieheksi. Mutta taivas varjelkoon meitä hänestä! Hän on mieleltään ja kieleltään täydellisesti vanhan arkkipiispa Jaakopin kaltainen, jonka kuninkaan isä vangitsi ja joka julisti maan ja valtakunnan pannaan. Pitkä, isonenäinen rovasti on samaa sukua. Mutta siitä ei uskalla puhua ääneen, ja kuitenkin sen tiedätte te ja jokainen, että tuolla saatanan arkkipiispalla oli silloin sormensa mukana leikissä, kun pyhä ehtoollinen löi Kristoffer kuninkaan sydämen palasiksi."
"Sinä olet oikeassa, vanhus, ikävä kyllä!" — sanoi drotsi Pietari — "tämä uppiniskainen mestari Grand on Jaakko Erlandsenin sukua sekä syntyperältään että ajatustavoiltaan. Hän on viisain heistä kaikista, vaikka onkin yltiöpäisyydessään kiivas ja suurisuinen." Hän oli ottanut esille pergamenttikäärön ja tarkasteli sitä. "Tunnetko sinä ritari Tyko Abilgaardin, herttuan drotsin?"
"Kyllä tunnen, se oli sama ylpeä sileänaamainen herra, joka istui sillä paikalla, missä te nyt istutte, hänellä oli yllään papukaijan viheriä takki ja vaippa. Minä tunsin heidät kaikki."
"Ritari Lave Litle ei ollut täällä, Jumalan kiitos", — sanoi drotsi Pietari tukahuttaen huokauksen. — "Litlen suku on jaloa juurta, kunhan vain kaikki olisivat vanhan Jon ritarin kaltaisia. Ei koko Tanskassa ole sen uskollisempaa miestä, ja kuitenkin hänellä olisi syytä valittaa samasta vääryydestä kuin näillä sukulaisillaan."
"Emme voi tuomita heitä liian ankarasti, jalo herra!" alkoi Henner taas puhua. — "Ritari Lave tuli eilen Beltin ylitse. Oli sääli nähdä miestä, hän oli varmaankin käynyt sukulaistensa luona. Sen näki hänestä. Häväistys on raskas risti. Vanha Palle kuuluu siellä menettäneen järkensä. Ja entä uljas, ylpeä Stig Andersen itse — häntä ajatellessani sydämeni puristuu kokoon. Suurempaa sotapäällikköä ei Tanskalla ole ollut sitten Pohjois-Albingen kreivi Albertin ja Waldemar Seierin aikojen: häntä saa Ruotsin mahtava kuningas Latolukkokin kiittää kruunustaan. — Oi, herra drotsi! kun ajattelen hänen asemaansa, mustuu maailma silmissäni. En voisi hänen sijassaan sanoa kruunua pyhäksi, kun näen vaimoni kunnian tahraajan kantavan sitä päässään, kuin paholaisen pukinsarvillaan."
"Ja kuitenkin, urhoollinen Henner, täytyisi sinun sanoa niin, jos olisit hänen sijallaan, ja isänmaa olisi sinulle sinua itseäsi rakkaampi, ja sielusi autuus kalliimpi kuin kosto."
"Autuus!" jatkoi Henner synkästi — "elkää puhuko niin varmasti ihmisen autuudesta, herra drotsi! Sitä ei piispakaan ottaisi vastuulleen. Luuletteko niin varmasti, että se mies on iankaikkisesti kadotettu, joka uskaltaa kohottaa kätensä kruunattua roistoa vastaan?"
"Elkäämme tuomitko, ettei meitä tuomittaisi!" — vastasi ritari ankaran totisesti. — "Mutta viimeisenä saakoon se tuomiomme, jota ei yksikään ihminen tuomitse, ja jolla on tuomarinsa tähtien tuolla puolen."
"Hm, hm, taidatte ehkä olla oikeassa, herra, kun on puhe laillisesta kuninkaasta, jonka kansa vapaasta tahdosta on valinnut, ja joka ei ole ryöstänyt itselleen kruunua veljenmurhan ja väärän valan kautta, niinkuin kuningas Aabel. Jos te tapaisitte sen miehen, joka ampui nuolen kuningas Aabelin rintaan, jalo herra, voisitteko katsoa häntä silmiin ja sanoa hänen olevan jumalattoman maankavaltajan ja kuninkaanmurhaajan, joka on iankaikkisen kadotuksen ansainnut?"