"Armias Jumala! Kahdeksan päivän kuluttua! Kuulitko sinä sen Raane!" voivotteli Kirsti Solkikenkä hiljaa, tarttuen vaistomaisesti vihatun aviomiehensä käsivarteen. "Näetkö, hän seisoo tuolla ja katselee alas meihin! Joudu pelastamaan häntä, Raane! — minä annan sinulle kaikki anteeksi — minä jään sinun luoksesi ja olen maanpaossa sinun kanssasi — kunhan vain pelastat hänet, pelasta hänet! Sinä voit, kun vain tahdot."
"Ole vaiti, pahus vieköön, sinä ilmaiset minut vaikeroimisellasi!" kuiskasi Raane ja katseli tuskallisen levottomana ympärilleen. Muutamat talonpojat olivat jo ihmetellen alkaneet tarkastaa noita kahta vierasta henkilöä, mutta nyt heidän huomionsa siirtyi toisaalle, kun sokea vaimo kivellä alkoi laulaa:
"Herra Alf on Norjassa syntynyt, mut ei siellä hän viihtyä saata, vaikka ruokokseen hällä tusina on läänejä Norjan maata.
Alf nurmea astuu, lukien sanoja rukouksen, niin saapuu Benedikt Rimordson kera kohtalon rangaistuksen.
'Hyvää huomenta, herra Vähä Alf, olet urho oiva, mut maalle ei vahinko, jos vangiksi jäät tänään kuninkaalle.'
'Ei, en ole herra Vähä-Alf, en sitä kuulla siedä, olen messupoikanen, papille mun tulee viiniä viedä.'
Mut hatun korkean kohottain hän Alfin otsan näkee. 'Jumal'aut, olet herra Vähä-Alf, sen kyllä vannoa käkeen.
Olit pappismies, kuten minäkin, panen pantiksi autuuteni, sinun koulusi, sinun konnantyös monet palaavat mieleheni.'
'Ja jos olet Benedikt Rimordson, niin olethan ystäväni, niin vannothan tänään, ett' ikänäs et tuntenut nimeäni.'
Mut herra Alf, hän vangittiin, ja hän kahlein kytkettiin — —"