Drotsi Pietari seisoi kauan ja hiljaa salmen rannalla, tuijottaen Själlandin rannikkoa kohti, jossa Flynderborgin linna sijaitsi. Omituisella surumielisyydellä hän muisteli lapsuuttaan, ja mitenkä hän ritarina ja drotsina ensikerran kohtasi lapsuutensa morsiamen tuolla etäällä, kun hän täyskasvaneena neitona seisoi hänen edessään ja lauloi innostuneena "Kuninkaasta, mi maata ja linnaa hallitsee." Omaa onneansa hän oli tähän asti ehtinyt harvoin ajatella, sillä huolet kuninkaasta ja maasta olivat olleet ensimäisinä hänen mielessään. Nyt oli Inge neidon surullisen katseen näkeminen herättänyt hänen sieluunsa voimakkaan kaipauksen nähdä hänet onnellisena, ja tuntea itsensä onnelliseksi hänen kanssaan. Olihan selvää, että Inge oli huolestunut isänsä epävarmasta kohtalosta; mutta hän ei käsittänyt minkätähden hän nyt koetti välttää uskollista ritariaan eikä edes antanut hänelle ystävällistä katsetta. Silmänräpäykseksi, kuin pahan hornanhengen heittämänä, välähti hänen sieluunsa ajatus, että ehkä joku onnellisempi kosija olisi sivuuttanut hänet. Hän muisteli miten Inge alati oli ollut hänen ajatuksissaan hänen vankeudessa ollessaan, ja hänestä oli tuntunut niinkuin jokainen lintu, joka liverteli hänen ristikkoikkunansa takana, olisi ollut rakkausviesti häneltä. Hän puisti surumielisesti hymyillen päätään ja toisti sankarilaulun kauniit säkeet:
"Joka lintuselta, mi lens yli maan, nuor nunna tiedusteli sulhoaan.
"Joka leivolta sinitaivahan alla ritar rakkaintaan kysyi kaipaamalla."
"Jumala varjelkoon teitä ja suokoon teille paljon iloa, rakas herra drotsi", keskeytti ystävällinen ääni hänen unelmansa; nuori, vakava ritari Åke Jonson puhutteli häntä. "Minä etsin teitä juuri", jatkoi hän. "Te ette ole iloinen niinkuin me toiset, ja onhan tänään kuitenkin ilonpäivä, jonkaveroista ei meillä ole eletty. Jalo Agnes-kuningatar on onnellinen, ja meidän nuori kuninkaamme tanssii iloisena pienen morsiamensa kanssa. Ei ole enää kavaltajiakaan maassa. Tanskan kruunu on taas turvattu. Meillä on rauha maassa, ja paremmat ajat toivossa."
"Siitä minä kiitän kaikkivaltiasta Jumalaa", sanoi drotsi Pietari. "Hänen kätensä on ihmeellisesti selvittänyt kaikki rajuilmat ja siunannut Waldemarien kruunun meidän nuorelle kuninkaallemme. Minäkin tahtoisin iloita tänään. Mutta, rakas Åke, on olemassa suruja, joita sinä et vielä tunne."
"Minä olen jo aikaisin oppinut tuntemaan suurimman", vastasi hänen totinen oppilaansa. "Minä arvaan teidän surunne, rakas herra, jalo Inge neito —"
"Niin. hän ei ole onnellinen, Åke, eikä hän sitä voi olla niinkauan kuin hänen isänsä istuu Kallundborgissa vangittuna."
"Meidän nuori kuninkaamme on aivan liian ankara, hän ei tahdo kuulla puhuttavankaan hänen armahduksestaan", huokaili Åke. "Minä olen kuullut erään huhun, rakas drotsi, mutta minä en tiedä onko siihen luottamista, ehkä te tunnette sen paremmin. Taitaisi olla teille tärkeää ottaa tarkempi selko siitä. Sanotaan vangitun ritari Lave Litlen luvanneen tyttärensä käden sille ritarille, joka tuo hänelle kuninkaan anteeksiannon ja hankkii hänelle vapauden lähteä maasta. Sanotaan teidän sen tietävän, mutta että te ette voi tai ette tahdo täyttää ehtoa."
Drotsi Pietari säpsähti. "Hän myö siis tyttärensä onnen vapaudestaan!" huudahti hän liikutettuna. "Hm! Se on hänen kaltaistaan. Mutta kuka sanoo, alistuuko tytär näin maksamaan isänsä synnit?"
"Ettekö te tiedä hänen suostuneen siihen?" sanoi Åke hädissään. "Ettekö te tiedä sitäkään mitä kerrotaan Kungahellan rikkaasta Thorild-ritarista? Hän on täällä, mukanaan neljä laivaa, täynnä mahdottomia aarteita; ne hän aikoo tarjota kuninkaalle lunnaiksi ritari Lave Litlestä. Minä näin itse hänet ritarisalissa; hän odotti kuninkaan lopettavan tanssin, saadakseen keskustella hänen kanssaan kahden salakammiossa — —"