"Mutta oletteko te hulluja?" huusi kreivi. "Onko mikään kunnia tulla elävänä haudatuksi?"
"Missä on teidän viisautenne, jalosukuinen herra!" — vastasi hovinarri: "onhan sellainen loppu naiselle paljon kunniallisempi ja soveliaampi kuin tulla ripustetuksi hirsipuuhun tavallisen mieslurjuksen tai varkaan tavoin, — ajatelkaa mikä harmi siitä olisi hänen rippi-isälleen".
"Ei, saatana vieköön, tämä on sentään hurjaa hullumpaa!" — huudahti kreivi. — "Jos täällä vain kirotun siveellisyyden tähden ollaan näin julmia — niin helvettiin silloin kaikki papinnahjukset, jotka täällä kirjoittelevat lakia ja laativat asetuksia! Drotsi Pietari, vieläkö olette yhtä tunnontarkka! Sallitteko hyvän imettäjänne elävältä haudattavan vain senvuoksi, että viisaan kuninkaan lakia ei rikottaisi."
"Hänet täytyy saada pelastetuksi!" — huudahti nuori drotsi, joka tähän asti oli seisonut äänetönnä ja mietteissään, käsi povellaan olevien kirjeiden päällä. — "Anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy kiirehtiä kuninkaan luokse." — Sen sanottuaan hän poistui huoneesta.
Totisen mielialan, jonka tämä tapahtuma oli synnyttänyt hetkeksi, poisti hovinarri kujeillaan, pitäessään hullunkurisella totisuudella ylistyspuheen ankarasta Riibe-oikeudesta, jossa hän erityisesti kiintyi kuvaamaan erästä häpeällistä ja kuuluisaa rangaistusta, tehden sen hyvin seikkaperäisesti eikä juuri säädyllisimmällä tavalla. Hän lopetti sen tunnetulla juutilaisella sananparrella: "Kiitä Jumalaa, poikani, että et joutunut Riibe-oikeuteen! sanoi eukko, kun näki poikansa riippuvan Warden hirsipuussa."
Kreivi Gerhard nauroi niin että silmät kyyneltyivät, samalla hän huusi tuskasta, sillä hänen liiallinen naurunsa oli reväissyt auki rinnassa olevan haavan. Hän valahti äkkiä kuolonkalpeaksi ja vaipui tiedotonna tuoliinsa.
Ilon asemasta valtasi heidät suurin levottomuus ja hämminki. Yksi viesti toisen perästä lähetettiin välskärille ja lääkärille, ja kreivin tila oli todella arveluttava. Hänet kannettiin sänkyyn. Ja Klaus Skirmen otti isäntänsä poissaollessa uusiakseen siteet ja sulki verenvuodon viinillä.
Kului puoli tuntia, vielä makasi kreivi tainnoksissa, eikä lääkäriä kuulunut. Ritarit tulivat levottomiksi, ja pitkä hovinarri käyttäytyi kuin hullu. Hän repi tukkaansa ja syytti itseään siitä, että sopimattomalla leikinlaskullaan oli tappanut oman isäntänsä. Vihdoinkin avautui ovi ja drotsi Pietari astui sisään. Hän oli jo saanut kuulla vieraansa surullisesta tilasta ja kiirehti heti hänen avukseen. Hän huomasi uskollisen aseenkantajansa ja oppilaansa sitoneen hyvin ja oikealla tavalla haavan. Poltetun höyhenen avulla hän sai kreivin jälleen virkoamaan. Heti katsottuaan kreiviä silmiin hän rauhoittui ja selitti tämän jo välttäneen vaaran. Mutta rauhoittaakseen kuitenkin vielä vieraita ritareita ja surussaan hillitöntä narria, lähetti drotsi Pietari aseenkantajansa linnaan hakemaan kuninkaallista haavalääkäriä. Hän pyysi kuitenkin kaikkia poistumaan huoneesta, jääden yksin sairaan luokse.
Heti tainnoksista herättyään ja nähdessään drotsi Pietarin vuoteensa vieressä, sairas ojensi tälle kätensä, sanoen: "siihen oli teidän kirottu Riibe-oikeutenne syynä, Mutta ei ajatella sitä enää, muuten nauran itseni vielä kerran kuoliaaksi".
"Te ette nyt saa puhua paljon!" sanoi ritarillinen lääkäri, tutkiessaan mielihyvällä hänen valtimoaan.