Eerik Menvedin lapsuus: Historiallinen romaani

by Bernhard Severin Ingemann

Tämän sanottuaan hän kääntyi nopeasti, ja annettuaan viittauksen yhdelle henkivartioista, hän astui heti kuninkaan huoneisiin.

Ritari, jolle vanha herra oli antanut tuon viittauksen, oli kookas ja tummanverinen, hänen pitkä, tummanruskea huulipartansa ulottui kahtena palmikkona kaulukselle ja yhtyi siellä tuuheaan tiheäkähäräiseen poskipartaan, joka melkein puoleksi peitti vielä jotensakin nuorekkaat, mutta laihat ja voimakkaat soturinkasvot. Hänen tummanruskeat silmänsä olivat täynnä tulta ja ne kuvastelivat kiivautta ja intohimoisuutta. Hän otti henkivartiopäällikkyyden valtaneuvoksen poissaollessa, asettuen lähimmäksi kuninkaan huoneisiin vievää ovea. Se oli ritari David Thorstenson. Drotsi Pietari lähestyi häntä toverillisen ystävän tavoin, ojentaen hänelle kätensä. He vaihtoivat pari sanaa keskenään. Ritari nyökäytti päällään, heittäen terävän katseen ovelle. Sitten drotsi Pietari tervehti tarkkaavaisia henkivartioita ja poistui nopein askelin henkivartiosalista, kuitenkin osoittamatta kiirettä ja levottomuutta. Missä hän vain kulki, astuivat palvelijat ja hoviväki kunnioittavasti syrjään, katsellen häntä ihmetellen ja uteliaina. Huhu siitä, että jotakin tavattomampaa oli tapahtunut, ja että drotsi Hessel, kuningattaren mahtava suosikki, olisi joutunut epäsuosioon, oli saattanut koko linnanväen liikkeelle. Nyt koettivat kaikki kokkipojat, palvelijat ja keittiötytöt kilvan päästä häntä näkemään, kun hän astui alas linnanportaita, kuninkaan suuri kultakääty rinnallaan.

Nuori drotsi ei ollut ensi kertaa ihmisten huomion esineenä, eikä se myöskään ollut hänelle vastenmielistä. Hän ei voinut kieltää sitä, että se oli hänelle melkein mieluista, vaikka hän siellä täällä näkikin yhden ja toisen kuiskailevan tavalla, joka olisi syvästi loukannut häntä, jos hän olisi tiennyt mitä puhuttiin hänen otaksutusta suhteestaan kuningattareen. Mutta ne uteliaat katseet, jotka häntä tarkastivat, ilmaisivat kuitenkin enimmäkseen kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta, ja hänen komeaa, ryhdikästä ulkomuotoansa näkyivät kaikki somat neitoset erityisesti ihailevan. Linnanportilla hän kohtasi joukon vieraita ritareita ja ylhäisiä herroja, joita ihmeekseen näki näin aikaisin liikkeellä. Heidän joukossaan hän huomasi herttua Waldemarin ja kamaripalvelija Raanen. He eivät olleet häntä näkevinään, ja drotsi Pietari astui tyynesti edelleen, tuntien salaisella ylpeydellä astuvansa voittajana heidän ohitsensa. Kuitenkin varoi hän tarkasti osoittamasta sitä kasvojensa ilmeillä tai liikkeillä. Hän astui ääneti ja totisena heidän ohitsensa, tervehtien heitä kylmästi, mutta ritarillisella kohteliaisuudella, johonka he myöskin näennäisen kohteliaasti vastasivat, osoittamatta vähintäkään vastenmielisyyttä tai hämmästystä. Aseenkantaja Skirmen oli odottanut herraansa linnanportailla ja seurasi nyt häntä peittelemättömän iloisen näköisenä. Kulkiessaan herttuan ja Raanen ohi, ei Skirmen voinut olla itsetyytyväisesti hymyilemättä heitä tervehtiessään ja astuessaan tavallista suorempana heidän ohitsensa. Hänen isäntänsä huomasi sen. "Elkäämme riemuitko liian aikaisin, uskollinen, rehellinen Skirmen!" sanoi hän vakavasti. "Meidän vihollisemme ovat vielä mahtavia, ja ylpeys käy usein lankeemuksen edellä. Enpä ole itsekään siitä aivan vapaa. Me olemme kaikki taipuvaisia uhmailemaan onnestamme, mutta se on kiusaus, joka meidän on voitettava!"

Skirmen punastui ja vaikeni. Ylimielinen ilme katosi heti hänen kasvoiltaan, ja hän seurasi ujona ja uskollisena ritarillista herraansa tämän asuntoon.

YHDEKSÄS LUKU.

Drotsi Pietari tapasi haavoitetun vieraansa valveilla ja iloisena. Hän tutki haavan yhdessä kuninkaallisen haavalääkärin kanssa, joka viimeinkin oli saapunut. Kreivi määrättiin pysymään muutaman päivän vuoteessa ja olemaan liikkumatta. Mutta tämä hiljaa oleminen ei ollut kreivi Gerhardin mieleen. Hän neuvotteli lääkärin kanssa pyytäen ainakin kahdeksan päivän kuluttua päästä liikkumaan ja olemaan mukana hovijuhlassa, jolla Danehove lopetettiin. Siitä annettiin hänelle toivoa ja sillä ehdolla hän rauhoittui. Mutta hänelle oli kovana koetuksena se, ettei saisi kahdeksaan päivään juoda viiniä eikä lyhentää aikaansa nauramalla sydämen pohjasta narrinsa kujeille. Drotsi Pietari jätti hänet sitten lääkärinsä ja talonväen hoitoon, pyytäen kreiviä ja hänen seuruettaan olemaan kuin kotonaan hänen talossaan ja suomaan anteeksi hänen poissaolonsa, jonka virkavelvollisuudet vaativat. Sitten hän kiiruhti Jon ritarin asuntoon, johon vanha valtaneuvos vähän senjälkeen saapui. Heillä oli kaksi tuntia kestävä salainen keskustelu erittäin tärkeistä valtiollisista asioista. Sen jälkeen he menivät yhdessä messuun Frue-Kirkeen, jossa koko hovi oli saapuvilla, ja jossa Jon ritarin vaimo, Ingefrid rouva, ja hänen tyttärensä Cecilia, istuivat kuninkaallisessa penkissä, lähinnä kookasta, kaunista Agnes kuningatarta. Kun ritari Jon ja drotsi Pietari astuivat kirkkoon, kääntyivät kaikkien silmät drotsiin ja kuninkaalliseen penkkiin, ja luultiin huomatun heikon punan kohonneen kuningattaren valkoisille poskille, kun hän ohimennen vastasi Jon ritarin ja drotsin tervehdykseen. Heti messun loputtua virtaili ritareita ja hengellisiä herroja suurin joukoin linnan tilavaan ritarisaliin, jossa Danehove oli kokoontuva ensi päivinä. Se vanha tapa, että kokoonnuttiin taivasalla, jäi yhä enemmän unohduksiin, koetettiin siten syrjäyttää porvarit ja talonpojat ottamasta osaa Danehovessa käsiteltäviin asioihin. Tänä päivänä kuningas vain jakoi ja vahvisti muutamia oikeuksia ja lahjoituksia kirkoille ja luostareille. Hän näytti vähän levottomalta ja alakuloiselta, lopettaen toimituksen niin pian kuin mahdollista. Seuraavana päivänä hän ei kiirehtinyt, vaan antoi Danehoven asioitten kulkea tavallista rauhallista kulkuaan. Ne varovaisuustoimenpiteet, joihin ritari Jon, David Thorstenson ja valpas drotsi Pietari olivat ryhtyneet, rauhoittivat kuninkaan täydellisesti, ne eivät myöskään herättäneet erikoisempaa huomiota tyytymättömissä lääniherroissa. Riitaa kuninkaan ja herttua Waldemarin välillä ei tahdottu pitää pää-asiana, vaikka kaikki sitä suurella jännityksellä odottivat. Tämän asian lopullinen ratkaisu oli lykätty Danehoven viimeiseen päivään, 28:teen päivään toukokuuta. Seitsemän edellistä päivää kului lääniherrojen ja talonpoikien välisten mitättömämpien riitaisuuksien ratkaisemisessa, ja aatelismiesten ja hengellisten herrojen alituisten riitojen sovittamisessa, jotka molemmin puolin syyttivät toisiaan väkivaltaisuuksista ja sorrosta, sekä sekaantumisesta toistensa oikeuksiin ja vapauksiin. Maan mahtavimmat hengelliset ja maalliset herrat olivat läsnä näillä Danehoven kuningaskäräjillä. Siellä olivat Lundin arkkipiispa Johan Dros, Aarhuusin piispa Tyge, sekä Viborgin, Riiben, Roeskilden, Odensen ja Börglumin piispat. Nämä hengelliset herrat olivat jo sunnuntaina yhdessä ja yksimielisesti läänitysherrojen ja ritarien kanssa, tai niinkuin sanottiin etevimpien neuvoa seuraten, tehneet sen päätöksen, että valittaisiin kaksitoista viisasta Tanskan miestä valantehneiden neuvostoon, niinkutsuttuun Wortheliin, jotka päättäisivät ja vahvistaisivat kenelle se maa ja omaisuus oikeudenmukaisesti kuuluu, minkä omistuksesta kuningas ja herttua riitelivät. Näihin valantehneisiin oli myöskin vanha, ankara Jon ritari valittu. Ennen kuin tuomio langetettiin, olivat valantehneet joka päivä koolla valtakunnan neuvoston talossa, jossa he lukittujen ovien takana punnitsivat asiaa.

Jon ritarin koti oli suuri ja vierasvarainen, ja siellä vastaanotettiin kaikki ritarillisella kohteliaisuudella. Hän omisti yhden Nyborgin suurimmista taloista, jossa hänen vaimonsa ja tyttärensä asuivat hänen kanssaan Danehoven aikana. Joka ilta kokoontui sinne suuri joukko sekä hengellisiä että maallisia herroja, ja siellä nähtiin yhtä usein herttua Waldemar liittolaisineen kuin drotsi Pietari, David Thorstenson ja muut kuninkaalle uskolliset miehet. Näissä iltaseuroissa nähtiin itse kuningatarkin naistensa ja nuorten prinssien kanssa. Vanha herra oli silloin erityisen iloinen ja puhelias, mutta jos joku tahtoi puhua hänelle sanankaan valtioasioista, vaikeni hän äkkiä, tai rankaisi nenäkkään lavertelijan purevalla ivalla. Siitä hetkestä asti, jona valantehneiden neuvosto kokoontui, ei ritari Jon vastaanottanut ketään luokseen muuta kuin tähän aikaan, jolloin vieraat kokoontuivat hänen kotiinsa, eikä hän puhunut kenenkään kanssa, ei edes drotsi Pietarille, joka tavallisesti joka päivä tuttavallisesti seurusteli hänen kanssaan. Hän olikin selittänyt, että hän ennen Danehoven loppua ei voisi eikä saisi puhua kahdenkesken edes kuninkaan kanssa.

Päivää ennen Danehoven päättymistä istui ritari Jon viimeistä kertaa valantehneiden neuvostossa lukittujen ovien takana. Hovimestaria oli ankarasti kielletty päästämästä ketään sisään, olkoon se sitten kuka tahansa. Pitkä, kookas mies, kokonaan vaippaan kääriytyneenä, joka ei ollut tietävinään eikä valittavinaan tämän varovaisuustoimenpiteen välttämättömyydestä, pyysi kuitenkin käskevästi päästä sisään. Hänen kiivastuessaan solui vaippa syrjään, hovimestari pelästyi niin, että menetti kokonaan mielenmalttinsa, ja huolimatta ankarasta kiellosta otti hän suurimmalla kiireellä tangon pois suljetusta ovesta. Mutta samassa työnnettiin ovi salpaan sisäpuolelta. "Me olemme täällä koolla kaikki kaksitoista!" huusi vanha ritari Jon. — "Kolmannelletoista ei täällä ole sijaa, vaikka hän kantaisikin kruunua ja valtikkaa." Kookas, vaippaan kääriytynyt mies polkaisi harmistuneena lattiaan jalallaan ja poistui nopein askelin ritarin talosta, sanomatta sanaakaan. Ennen iltaa oli tämä tapahtuma, valaisevilla lisäyksillä varustettuna, tunnettu koko Nyborgissa, ja herttua Waldemar ynnä hänen liittolaisensa kiittivät kovasti Jon ritarin rohkeutta, vetäen tästä mitä toivorikkaimmat johtopäätökset asiansa ratkaisuun nähden.

Ulalla oli, kuten tavallista, suuri seurue taas koolla Jon ritarin luona. Sinne odotettiin myöskin kuningatarta ja nuoria prinssejä. Drotsi Pietari oli kutsuttu sinne kerta kaikkiaan joka illaksi vieraittensa kera. Kun kreivi Gerhard kuuli kuningattaren tulevan sinne, hypähti hän ylös nojatuolista, jonka oli saanut vaihtaa vuoteeseen, ja vannoi kalliin valan, että hän tahtoi olla mukana vaikka saisikin maata kuukauden sen johdosta. "Parempi pyy pivossa, kuin kaksi metsässä!" sanoi hän. "Päälle päätteeksi minä en pääse huomenna enkä ylihuomenna hovijuhliin, ja jos sitä ennen kuolen ikävästä, joudun pitkänenäisenä hautaani. Sepä vasta on harmillinen mies, tuo haavalääkäri. Hän pitää semmoista hälinää tuosta raamusta, kuin olisin minä neitonen, ja käärii minut kuin kapalolapsen. Ja te, onnenpoika, jolta minä olin vähällä kaulan katkaista, te vain kulette terveenä ja reippaana, olettepa tainnut saada päänne kiinnitetyksi kaulaan kunniakäädyillä!"

"Haavani paranevat helposti", — vastasi drotsi Pietari, "eikä miekka tällä kertaa mennyt ihonpintaani syvemmälle. Yhdessä suhteessa olette kuitenkin oikeassa!" lisäsi hän. "Täpäremmällä ei pääni ole pitkiin aikoihin ollut, ja tämä ketju on tainnut osaksi sen lujittaa. Mutta heittäkää nyt huvitteluhalunne mielestänne, jalo kreivi! Nahka haavallanne on vielä aivan ohut, ja te voisitte tänä iltana pian tehdä liikkeitä —"