"Liikettä minä juuri tarvitsen", — keskeytti kreivi hänet. — "Täytyyhän sitä päästä hengittämään, vaikka nahka olisi kuinka ohut. Minä en jaksa enää kauvempaa elää täällä kuin muumiona. Tiedänhän kuitenkin hallitsevani ruumistani. Onhan siinä jo kylliksi onnettomuutta, että meidän täytyy antaa pappien ja kirjanoppineiden olla syntisten sielujemme herroja. Pitkäsääri, tuo minulle hovipukuni ja uusi vaippani. Taidanpa tulla aika paksuksi näissä kääreissäni, mutta annan niiden olla, tehdäkseni teille mieliksi."
Nyt eivät vastustelemiset auttaneet. Hän pukeutui kirkkaanpunaiseen sindalipukuunsa, pani töyhtöhatun päähänsä ja heitti jäykän, kullalla kirjaillun purppuravaipan, leveille hartioilleen. "Kas niin!" — sanoi hän — "luulenpa nyt näyttäväni jotenkin eheältä ja hyvinvoivalta. Nyt jätän Dorthe Feienkostin sinulle, Pitkäsääri! — Koetappas sinäkin kerran miltä tuntuu lekotella mukavasti."
"Toivoisinpa, että ylhäiset naiset osoittaisivat teitä kohtaan yhtä suurta osanottoa kuin hän, armollinen herra", vastasi hovinarri, "mutta koska ette milloinkaan tule heitä niin lähelle, että he näkisivät teidät, niin olisi teille eduksi ottaa minun kaunissointuinen takkini yllenne, silloin teidät etempääkin huomattaisiin."
"Siinä sen kuulitte, drotsi Pietari, mitä saan sulatella ja vielä lisäksi annan tuolle löntykselle ruuan ja palkan, ainoastaan harjaantuakseni kristillisessä nöyryydessä ja kärsivällisyydessä. Muuten sinä olet oikeassa, Pitkäsääri! Minä olen vähän liian ujo tämmöisissä tilaisuuksissa, mutta se on hyve, jota sinunlaisesi vintiön tulisi kunnioittaa ja koettaa saavuttaa. Tänä iltana minä kuitenkin aion kunnostaa itseni, saatpas nähdä, Pitkäsääri!" jatkoi kreivi iloisesti: "minulla ei ole pitkiin aikoihin ollut kyllin rohkeutta puhella naisten kanssa. Harjoitus tekee mestariksi, sen uskon. Teidän imettäjänne, herra drotsi, voi kyllä todistaa, että pahat kielet valehtelevat ja juoruavat sanoessaan minun sekaantuvan sanoihini naisten läsnäollessa."
"Sitä ei kukaan enää teistä sano, armollinen herra, ja minä olin häpeällisesti erehtynyt", sanoi Pitkäsääri kumartaen. "Vaikka en ole kuullutkaan teidän kuorsaavan näinä öinä, on minulla kuitenkin väliin ollut ilo kuulla teidän kaikkein armollisimmasti murisevan, ja minä kiitin Pyhää neitsyttä siitä. Se oli ainakin elonmerkki. Kunhan nyt aikanne kuluksi kurittaisitte minua, armollinen herra, mutta jäisitte kotiin."
Kuulematta sen enempää hovinarriaan, astui kreivi Gerhard ulos ovesta ritariensa ja drotsi Pietarin kanssa. Heidän kulkiessaan vanhan Jon ritarin asuntoon, kiirehti hän niin kovasti, että hänen varovaisen isäntänsä täytyi pidättää häntä ja muistuttaa hänelle nopeiden liikkeiden voivan olla hänelle vaarallisia. Mutta niin pian kuin he näkivät komeasti valaistun talon, jossa lehmuksien alla korkeiden kiviportaiden vieressä seisoi kahdessa rivissä kuninkaallisia palvelijoita tulisoihdut käsissään, alkoi kreivi Gerhard äkkiä kävellä hitaammin. "Minä saan siis tänä iltana nähdä nuoret prinssit", sanoi hän. "Nuori kruununperillinen, teidän oppilaanne kuuluu olevan äitinsä näköinen. Olette toki onnellinen, drotsi Pietari, kun saatte kasvattaa niin jaloa tainta."
"Sen myönnän täydellisesti" — vastasi drotsi Pietari lämmöllä. — "Minä toivon hänestä tulevan Waldemar Seierille hänen arvoisensa jälkeläisen. Luulen hänen perineen suuren esi-isänsä ritarillisen ajatustavan, ja hänen kunnioituksensa oikeuteen ja totuuteen. Jumalan avulla tulee hänestä vielä kunniaa suvulleen."
"Mutta onko äitikin täällä halvan ritarin talossa?"
"Halvan ritarin?" — toisti drotsi Pietari hiukan kiivastuen. "Vanha Jon ritari on Esbern Snåren tyttären pojanpoika. Hän laskee suuren Absalonin kuuluvaksi sukuunsa, mutta vaikka hän olisikin halpa ritari, vailla korkeaa syntyperää, on hän kuitenkin niin ansiokas mies, että kuninkaat ja kuningattaret voivat häpeättä olla hänen vieraitansa. Sekä hänen vaimonsa että hänen tyttärensä, Cecilia, ovat kuningattaren rakkaimpia ystävättäriä."
"Totta puhuen, hyvä ystäväni", sanoi kreivi Gerhard puoleksi kuiskaten ja veti drotsi Pietarin syrjemmälle, "vähät minä hienouksista, mutta minua melkein pelottaa näyttäytyä kuningattarelle. Minä en ole nähnyt häntä muuta kuin Helsingborgissa niissä saatanan turnajaisissa, joissa te veitte palkinnon minulta, ja minä en saanut puhutuksi sanaakaan hänen kanssaan vain tämän kirotun ujouteni tähden. Ei minua miesten joukossa mainita häveliääksi, ja astuessani keisarien ja kuningasten eteen, tunnen itseni yhtä hyväksi ruhtinaalliseksi herraksi kuin he. Mutta paholainen on silloin varmasti pelissä, kun koetan sovitella sanani siroiksi kauniin sukupuolen läsnäollessa."