"Se on sivuasia, jalo ritari!" vastasi drotsi Pietari rauhallisesti. "Elkäämme innostuko vangitsemaan merirosvoja, muuten unohdamme paljon tärkeämmän tehtävämme!"
"Te olette oikeassa!" sanoi Thorstenson. "Tuon kirotun viikingin tähden minä olen unohtanut melkein kaiken muun. Tämä herttuan asia on aika arveluttava. Jos annamme hänelle aikaa päästä salmen yli, niin on onni meille tarpeen saadaksemme hänet sitten käsiimme. Mutta jos se meille onnistuisikin, niin emmekö me juuri sillä kiiruhda sitä mitä kuningas ja maan ystävät koettavat estää. Ettekö usko, että tämmöinen selvä väkivaltaisuus näin mahtavaa lääniherraa kohtaan voi saada aikaan yleisen katkeruuden ja aseet kaikkien maankavaltajien käsiin?"
"Se on uskallettu askel, mutta välttämätön", vastasi drotsi Pietari — "ja sen mukaan mitä me nyt tiedämme, ei se suinkaan ole väärä. Koska tämä korkea herra on yhteydessä maan tietyn vihollisen, mahtavan norjalaisen merirosvon kanssa, ja sitäpaitsi maassa tuomittujen rikoksellisten kanssa, niinkuin Niilo Rauhattoman, niin voisimme siitä puolustautua, vaikka vangitsisimme hänet tässä paikassa. Mutta vaikka se olisikin mahdollista, niin me emme astu askeltakaan valtuuksiamme ulommaksi."
"Mutta ei olisi hullumpaa, jos saisimme samalla kertaa kiinni Alfkreivin!" alkoi ritari Thorstenson taas hetken vaitioltuaan, ja hänen silmänsä kiiluivat kiihkeästä vihasta. "Jos se kirottu koira todellakin on niin rohkea, että uskaltaa meidän silmiemme edessä nousta maihin, niin tuskin voin pidättäytyä ryhtymästä häneen käsiksi, käyköön sitten muun miten tahansa. Olisipa toki häpeällistä, jos kuuluisa Alfkreivi saisi kulkea koko Själlandin läpi, tulematta sillä matkalla ripustetuksi hirsipuuhun. Tuskin on ainoatakaan rantakaupunkia Tanskassa, jota hän ei olisi ryöstänyt. Hän on saanut aikaan enemmän onnettomuuksia maailmassa kuin on hiuksia hänen kiharaisessa päässään."
"Tunnetteko häntä muuta kuin huhuista?" kysyi drotsi Pietari. "Rohkeutta ja sukkeluutta ei häneltä puutu?"
"Minä tunnen hänet paremmin kuin joku munkki tai piispa itse paholaisen!" vastasi ritari kiivaasti. — "Häntä pidetään sekä Ruotsissa että Norjassa suurena miehenä. Mutta täällä hänet aivan oikein tunnetaan kurjana merirosvona, murhapolttajana ja kirottuna naishäpäisijänä, ja sellainen mies uskaltaa kerskata ruhtinaallisesta syntyperästään ja pilkata rehellistä ja kunniallista ritaria. Ettekö te tiedä, että hän, yhdessä Länsigöötanmaan laamannin Algotin ja hänen mahtavien poikiensa kanssa on ruhtinas Svantopolkin tyttären naittaja, ja että hän on syypää koko minun onnettomuuteeni?"
"Minä tiedän, että te vastenmielisesti puhutte siitä asiasta, jalo ritari! Te olitte rakastunut jaloon ruhtinattareen, ja hän vannoi teille uskollisuuden vasten vanhempiensa tahtoa, mutta minun tietääkseni ei neidon ryöstäjä ollut Alfkreivi, vaan laamanni Algotin poika."
"Niin olikin, mutta Alfkreivi oli apuna eikä edes rakkaudesta, vaan ylpeydestä ja ryöstönhalusta. Koko ylpeä suku on liittoutunut meitä vastaan. Kansleri Pietari ja piispa Brynolf Ruotsissa tahtovat pakoittaa hänet luostariin, ja kirottu Alfkreivi tahtoo antaa hänet ritari Algotinpojalle, kunhan vain puolet hänen läänistään ja tiluksistaan jää hänen ryövärikynsiinsä. Ainoa toivoni, että kerran saan nähdä Alfkreivin hirressä, liittyy nyt itse Ruotsin rohkeaan kuninkaaseen."
"Mutta rakas, urhea Thorstenson, ettekö vaadi liikoja kuninkailta ja ruhtinailta, kun todenteolla tohditte kohottaa silmänne ruhtinattareen?"
"Minä olen yhtä kunnollinen ja jalosukuinen ritari kuin Algotson", — vastasi Thorstenson. — "Jos minä olisin vaikka halvin suutarinsälli ja rakastaisin keisarintytärtä, niin elävän Jumalan nimessä, minä tahtoisin näyttää maailmalle olevani hänen arvoisensa, ja uskaltavani antaa elämäni voittaakseni hänet, huolimatta koko maailmasta, ja sen ylpeistä hallitsijoista."