Eerik Menvedin lapsuus: Historiallinen romaani

by Bernhard Severin Ingemann

"Ette suinkaan te kuitenkaan kokonaan ylönkatso niitä rajoja, jotka syntyperä ja säätyarvo asettavat toiveillemme", jatkoi drotsi Pietari ystävällisen osanottavasti. "Niin suuresti kuin kunnioitattekin vapaata ihmisluontoa urhea ystäväni, täytyy teidän kuitenkin myöntää minulle, että on olemassa jotakin suurempaa ja korkeampaa kuin sokeasti seurata onnenpyydettään. Kieltäytymisen suurta lakia ette voi olla tunnustamatta; sitähän maailman mahtavimmatkin enin kaikista saavat totella. Ne, jotka ovat kuningasta lähinnä, saavat jakaa hänen kohtalonsa, ja sydän, ystäväni, niin sydän saa vaieta silloin kun korkeampi ääni puhuu — —"

"Helvettiin korkeammat äänenne ja itsekieltämis-lakinne!" vastasi Thorstenson. — "Kuulukoon se luonnoton laki hallitseville ruhtinaille! He ovat kerran luodut ja syntyneet olemaan valtiotaidon ja kansansa uhreja. Senvuoksi he kantavat kruunua ja valtikkaa, senvuoksi he voivat hallita meitä ja peittää purppuraan surkeutensa; mutta vapaat, jalosukuiset ritarit eivät tunnusta välttämättömäksi sellaista, joka sotii Jumalan ja luonnon lakia vastaan. Minä tiedän kyllä, hyvä ystäväni, mistä tuo hullutus johtui mieleenne. Se oli hurskas kunnioitus kuolevan isän viimeiselle hullutukselle. No, no, olkoon vain niin, mutta isien ja sukulaisten sekaantuminen lasten ihmisoikeuteen ei milloinkaan ole pyhä laki, jonka tähden meidän pitäisi uhrata vapautemme ja onnemme, ja tukahuttaa sielumme parhaat tunteet. Te voitte olla tyytyväinen, että typerä lapsi-kihlauksenne on purettu. Nyt ei teidän enää tarvitse kiusata itseänne niillä haaveilla."

"Minä en tänä hetkenä ajatellut itseäni, jalo ritari!" vastasi drotsi Pietari hiljaa, heittäytyessään viheriälle kummulle ja sinisin kirkkain silmin ihaillessaan kevättaivaan syvää kaarevuutta päänsä päällä. "Minä ajattelin meidän nuorta kruununperillistämme ja pientä prinsessa Ingeborgia Ruotsista. Ovathan he jo melkein sulhanen ja morsian, vaikka he molemmat vielä ovat lapsia. He leikkivät yhdessä samassa turnajaisjuhlassa, jossa ylpeä Ingrid vannoi teille uskollisuutensa, ja te varmana ja itsetietoisena toivoitte voivanne määrätä onnenne. Ihmeellinen ajatus johtui mieleeni nähdessäni lasten leikkivän, ja tietäessäni mitä kumpikaan näistä ei vielä uneksinut, että nämä molemmat viattomat lapsensielut olivat jo salaisesti määrätyt toisilleen ja valitut rakkaudella yhdistämään kaksi kansaa ja valtakuntaa. Se ei minua suututtanut ollenkaan. Se ei minusta ollut kylmästi harkitsevan valtiotaidon sekaantumista kaitselmuksen johtoon, tai lyhytnäköisten ihmisten omavaltaisuuden luonnottomia yrityksiä, niinkuin te sitä kutsuitte. Minusta se oli Jumalan tahdon salainen ilmaus. Minusta tuntui, että nämä lapsensielut olivat määrätyt toisilleen, ennen kuin kukaan näistä ihmisistä oli olemassa, joiden päätöksen ja neuvon mukaan se kerran toteutettaisiin. Minä en tahdo puolustaa tätä mielipidettä, minä tiedän, että te kutsutte sitä haaveelliseksi tai ainakin taikauskoiseksi ja hulluksi, mutta samanlaisena on oma hämärä kohtaloni ollut silmissäni. Tämä haaveilu, joksi minun puolestani sitä saatte kutsua, on kuitenkin — Jumalan kiitos! —. varjellut minun sydämeni erhetyksestä, joka olisi voinut tehdä minut hulluksi — tai, mikä olisi ollut vielä pahempaa, se olisi vienyt sielunrauhani täällä ja tuolla ylhäällä."

"Minä luulen aavistavani mitä tarkoitatte, kunnon ystävä!" sanoi ritari Thorstenson ja puristi sydämellisesti hänen kättään. — "Minä en tahdo vaatia teitä tilille hurskaista unelmistanne. Teidän sydämellänne on vähimmän osaa ylimyksellisessä taikauskossanne, vaikka te sillä saittekin mielikuvituksen tuudittamaan sydämenne uneen. Mutta elkää vaatiko, että minä pitäisin onneni typeriä esteitä viisaana sallimuksena! Minä kiitän teitä onnelliseksi siinä, että te ette todellisesti tunne sitä intohimon voimaa, jota te näytätte pelkäävän: se hävittäisi teidän unelmamaailmanne yhtä nopeasti, kuin tuulenpuuska nämä kiiltävät hämähäkinverkot."

"Kaikki sydämet eivät tunne samalla tavalla!" vastasi drotsi Pietari, ja hänen miehekäs äänensä vapisi syvästä, hillitystä liikutuksesta. "Kun teidän sielussanne kiehuu ja kohisee kuin valtavassa Itämeressä, silloin palaa minun syvää ja hiljaa. Jos en silloin voisi kiinnittää katsettani suureen rauhalliseen ijäisyyssyvyyteen tuolla ylhäällä ja löytää rauhaa kieltäytymisestä, niin nääntyisin valheellisuudessa, teidän saadessanne ilmaa ja lohdutusta voimakkaissa mielenpurkauksissa."

He puhelivat vielä puolen tuntia tuttavallisesti ja sydämellisesti keskenään. He olivat kauan olleet ystäviä, huolimatta ajatustensa eroavaisuuksista, sekä olentonsa että käytöksensä erilaisuudesta. Se into ja uskollisuus, jolla he molemmat palvelivat kuningastaan, perustui aivan erilaisiin käsityksiin kruunun ja kuningasvallan pyhyydestä. Vakava usko siihen teki drotsi Pietarin siksi mikä hän oli kuninkaalle ja valtakunnalle, ja tuo suuri ajatus, että hän tuki horjuvaa valtaistuinta ja säilytti kruunun loukkaamattomana toivorikkaalle ja laillisesti valitulle kruununperilliselle, antoi hänelle voimaa jokaiseen uhraukseen. Ainoastaan kunnian käsite ja ritarilupa uksen rikkomattomuus kiinnittivät ritari Thorstensonin kuninkaaseen, jota hän ei voinut kunnioittaa eikä rakastaa. Monessa suhteessa hän oli yhtä mieltä tyytymättömien aatelismiesten kanssa, ylönkatsoen kuningasvaltaa, jota, niin rajoitettu kuin se olikin, yhäti käytettiin vääryyksiin ja mielivaltaisuuksiin. Mutta hän vihasi melkein yhtäpaljon ylimysten sukuylpeyttä ja itsevaltaisuutta kuin hengellisten herrojen pyrkimistä hengelliseen yksinvaltaan. Sitävastoin hän oli taipuvainen suvaitsemaan sorretun aliluokan kapinahenkeä, ja hän oli Ruotsin kuninkaan Maunu Latolukon harras ihailija, joka suojeli kansan oikeuksia ja kukisti väkivallalla ja väliin julmuudella aateliston mahtavia sukuja. Tästä hän taas joutui kiivaaseen sananvaihtoon drotsi Pietarin kanssa, joka folkungein julman ja laittoman mestauksen jälkeen, oli alkanut tuntea inhoa Ruotsin kuningasta kohtaan, lausuen sen aivan avonaisesti, ja kiitti Tanskaa kaikessa surkeudessaan onnelliseksi, kun ei sillä ollut niin veristä itsevaltiasta eikä kapinakuningasta hallitsijanaan.

"Ei, hyvä ystäväni!" huudahti Thorstenson, "ennemmin voimakas itsevaltias, joka polkee kaikki lait jalkoihinsa, kuin surkea tuulihattu, joka laatii joka päivä lakeja eikä pidä yhtäkään! Ennemmin rohkea, voimakas sankari, joka lyö poikki päitä kuin kaalinkeriä, kuin surkea jäniksen metsästäjä, joka ei osaa muuta kuin juosta naisväen jälessä pimeässä, mutta ei uskalla katsoa rehellistä miestä suoraan silmiin kirkkaalla päivällä! — Ei, ei!" jatkoi hän ja löi miekallaan maahan. "Minä kiitän Ruotsia onnelliseksi siinä, että sillä on Maununsa, vaikka hän sitten löisikin puolen maastaan autioksi, saadakseen muun kukoistamaan ja kunniaan. Ennemmin lujatahtoinen itsevaltias, joka uskaltaa riistää kruunun mielipuolen päästä ja puolustaa sitä, kun lainmukainen hulluinhuonelainen, huivipäinen nahjus, ilman päätä ja sydäntä, joka kutistuu tahdotonna majesteetin symboolin alle! Me palvelemme maailman huonointa herraa", jatkoi hän koettaen hillitä kiivastumistaan, "sitä ette voine kieltää. Te olette hänelle uskollinen; mutta totta puhuen, te ette voi häntä puolustaa. Minä pidän itseni oikeutettuna sanomaan hänestä mitä vain haluan, vaikka sitten suuttuisittekin minulle. Mutta hän on saanut minun sanani, ja voi senvuoksi luottaa uskollisuuteeni, vaikka hän ei ole rehellisen koirankaan palveluksen arvoinen. Ritareina ja sotureina me emme täällä saavuta suurempaa kunniaa, sen te toki tunnustatte; mutta siitä mikä minulla on, minä en tahdo senvuoksi luopua. Jos nyt joudumme sotaan Ruotsin kanssa, niin ritarisanani kunnian kautta, minä en piiloita miekkaani tuppeen, ennen kuin olen puhdistanut jälet siitä kädestä, joka sen minulle antoi, niiden sankarien verellä, jotka nyt meitä ylenkatsovat."

Drotsi Pietari nousi kiivaasti. "Kenelläkään ei ole oikeutta ylenkatsoa meitä", sanoi hän, "ja vääryydellä ei kukaan uskalla sitä rankaisematta tehdä. Tanskan kunniakkaat loistopäivät ovat ohitse, se on totta, mutta kunniamme jättäköön pahinkin vihollisemme loukkaamattomaksi. Jos häpäisemme sitä herraa, jota palvelemme, niin häpäisemme itseämme", jatkoi hän. "Minä en tahdo puolustaa kuninkaan heikkouksia ja paheita, olisi alentavaa mielistellä niitä. Mutta meidän täytyy peittää ne kristillisen rakkauden suojusvaipalla, niin paljon kuin uskollisina palvelijoina voimme, eikä koettaa paljastaa hänen surkeuttaan."

"Teille kahden kesken minä sanon suoraan ajatukseni", vastasi Thorstenson, "vieraiden joukossa minä vaikenen siitä asiasta, ja jos joku vieras uskaltaisi sanoa minulle sen, mitä minä täällä olen sekä sanonut että ajatellut, niin en minä pelkäisi nutistaa häntä siihen paikkaan. Mutta mitä tämä on? Onhan metsä täynnä ihmisiä?" Hän hypähti äkkiä ylös. — "Ja missä ovat meidän hevosemme? Niitä ei näy tuolla niityllä?"

Drotsi Pietari katseli ihmetellen ympärilleen. He kuulivat joka puolelta ääniä, ja metsästäjien ja metsäkoirien melua, ja he näkivät nyt kookkaan, ritarillisen herran vihreässä metsästyspuvussa kepeällä, ruskealla oriilla ratsastavan heidän luokseen törmälle. "Ketä te olette?" huusi metsästäjä ankaralla käskijä-äänellä. — "Täällä on noussut maihin ryöväreitä, ja minulla on oikeus kysyä. Minä olen Tornborgin linnan kuninkaallinen päällikkö!"