"Hiljaa, hiljaa, hyvät herrat!" — sanoi metsästäjä. "Sentapaista riistaa elköön peloitettako. Tuossa he ovat. Aivan oikein, herttua ja hänen drotsinsa. Tuota, pientä pyylevää herraa, jolla on rohkeat häränkasvot minä en tunne, — mutta kyllä —"

"Alfkreivi! — Vähä-alf!" huudahti ritari Thorstenson hiljaa ja oli vähällä hypähtää pystyyn.

"Muistakaa pää-asiaa ja hillitkää kiivauttanne!" kuiskasi drotsi Pietari ja esti häntä nousemasta.

"Antaa heidän vain mennä edelleen, niin olemme heistä varmoja", — kuiskasi metsästäjä. "Mutta kuka on tuo raakalaisen näköinen, takimaisena ratsastava mies, aseenkantajan puvussa! Hän ei ole hienon herran aseenkantajan näköinen."

"Niilo Rauhaton, juutilainen rosvo", vastasi drotsi Pietari hiljaa. "Mutta antakaa hänen mennä, hyvät herrat! Herttuallisen aseenkantajan vaipassa on hänellä vapaa kulku Själlandin poikki."

Nuo neljä tärkeää matkustajaa olivat kulkeneet ohi, ja ritarit nousivat. "Tämä on toki liikaa!" sanoi Rimordson. "Täytyykö minun, Tornborgin päällikkönä, antaa kahden niin kuuluisan rosvon tulla maihin aivan nenäni edessä, uskaltamatta pysäyttää ja vangita heitä! Jos heidän ryövärijoukkonsa ottivat meidän hevosemme, niin silloin aluksi ainakaan ei ole mitään turvaa maassa. Sallikaa minun edeltäpäin ratsastaa Tornborgiin, hyvät herrat! Silmänräpäyksessä on kaikki valmiina. Ehkä vielä ehdimme Slagelseen, ennen kuin herttua on sieltä lähtenyt. Meidän täytyy pysytellä jonkun matkan päässä eikä olla mieslukuisina, muuten he rupeavat epäilemään petosta." Hän nousi nopeasti hevosensa selkään, jonka Skirmen hänen viittauksestaan oli tuonut lähemmäksi. Hän ratsasti nelistäen linnaan. Ritarit ja Skirmen seurasivat häntä nopein askelin.

Ritari Benedikt eli Pentti Rimordson oli noin neljänkymmenen ikäinen mies. Hänen rohkeat kasvonsa olivat auringon ja ilman paahtamat, hän oli pitkä ja laiha, ja hyvin ketterä liikkeissään. Kaikki hänen esi-isänsä olivat olleet tanskalaisia, mutta äidin puolelta hän oli sukua Brandenburgin markkreiville ja kuningatar Agnekselle. Pysyen uskollisena kuninkaalle oli hän joutunut riitaan nuorimman veljensä, ritari Lave Rimordsonin kanssa, joka maankavaltajana ja talonpoikien yllyttäjänä oli menettänyt tiluksensa ja tuomittu lainsuojattomaksi. Tämä perhehuoli painosti muuten niin reipasta ritaria suuressa määrin. Hän rakasti yhä hurjaa ja hillitöntä veljeään, ja häntä loukkasi usein syvästi kuullessaan Rimordsonin nimeä mainittavan julkeimpien maanlain rikkomuksien ohella. Hän eli naimatonna, Jon veljensä kanssa, Tornborgin päällikkönä, jossa hän ankarasti vartioi rantojen turvallisuutta ja alituiseen sai olla varuillaan norjalaisia merirosvoja vastaan. Hän oli rohkea merisotilas ja oli monasti onnistunut pitkälaivallaan saamaan kiinni merirosvoja. Joskus hänen valppautensa esteenä oli hänen suuri metsästysintonsa, joka oli hänen ainoana huvituksenaan autiossa linnassa. Että norjalainen merirosvolaiva tänäpäivänä oli uskaltanut maihin Korsörissä ja oli laskenut rannalle rosvoja, sillaikaa kun hän luuli vesistön rauhalliseksi ja itse huvitteli metsästyksellä, suututti häntä kovasti. Mutta uusi tärkeä tehtävä, jonka kuningas oli hänelle uskonut, antoi hänelle muuta ajattelemista. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän linnassa, ja hänen vieraittensa saapuessa olivat hevoset jo satuloidut linnanpihalla. He eivät ehtineet katsella korkeaa, kuuluisaa tornia, josta linna oli saanut nimensä, eikä nauttia virvoituksia. Päällikkö uskoi linnan vartioimisen Jon veljelleen. Hän lähetti kiireesti joukon metsästäjiä etsimään rosvoja metsästä, ja istuutui semmoisena kuin oli, vihertävässä metsästyspuvussaan, hevosensa selkään, samoinkuin vieraatkin. Neljän metsästäjän hän antoi hiukan etempää seurata heitä, ja nelistäen ratsastettiin nyt ulos Tornborgin linnanportista Slagelseen vievää tietä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Korsörin ja Slageisen välillä, Vårbyn kohdalla halkaisee osan läntistä Själlantia eräs joki, joka virtaa jotenkin korkeiden mäkien välitse, ollen ennen niin leveä ja syvä, että pienemmät laivat purjehtivat sitä pitkin. Vårbyn mäkisissä maissa kapeni tie yhä enemmän, ja jyrkimmässä paikassa se laskeutui joen yli vievälle lautasillalle. Silta oli juuri niin leveä, että vaunut pääsivät siitä yliajamaan. Sen tukena oli laivanmastoja korkeammat hirret, ja kuten tavallista se ei ollut varustettu kaidepuilla. Tämä oli syvin paikka joesta, vaikka vesi ei lähimainkaan ollut niin korkealla kuin se oli ollut siltaa rakennettaessa, jonka huomasi siitä, että sillan ja veden väliä oli kuusi syltä. Muutamia äärettömän suuria, melkein kalliomaisia kiviä kohosi mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vedestä molemmissa sillanpäissä, ne näyttivät olevan jätteitä hävinneestä sillasta, joka, jos sen vesi oli repinyt rikki, oli todisteena siitä, että joki oli voinut paisua mahtavaksi virraksi. Jyrkät jokiäyräät kasvoivat villiä metsikköä, peittäen ne melkein kokonaan. Tähän metsikköön oli kaksitoista Niilo Rauhattoman hurjaa sissiä, ja yhdeksän asestettua merirosvoa norjalaisesta laivasta piiloutunut, ryöstetyt hevoset mukanaan. Johtaakseen harhaan metsästäjät ja rantavahdit, jotka heitä seurasivat, oli pienempi joukko norjalaisia merirosvoja meluten ja hälyten paennut vastakkaiseen suuntaan, ja he olivat hyvässä turvassa laivoillaan ennenkuin rantavahdit saavuttivat heidät. Merirosvolaiva oli heti nostanut purjeensa ja kulkenut etelään Egholmin ja Aggersön alapuolelle.

Vårbysillan viereisessä metsässä oli hurjilla, partaisilla miehillä lyhyt neuvottelu heidän maatessaan ruohistossa ja nauttiessaan ahneesti yhden metsästäjän eväskorin sisältöä. Nuori, pitkä mies, ritarin töyhtöhattu kauniissa, kiharaisessa päässään, mutta muuten puettuna merimiehen sarkavaatteisiin, seisoi heidän keskellään ja näytti olevan joukon johtaja. Hänen hienoista jalopiirteisistä kasvoistaan ilmeni ylpeyttä ja uljuutta, ja mustat silmät välähtelivät rohkeina rouheiden kulmakarvojen alta. "Täällä ei ole aikaa vetelehtimiseen", sanoi hän käskevällä johtajaäänellä. — "Huomatkaa miehet! Tänään minä olen sekä Tönsbergin kreivi, että Niilo Rauhaton. Joka ei minua tottele, sen lyön minä heti paikalla kuoliaaksi."