Tämän puheen näkyivät miehet ymmärtävän, vaikka he eivät näyttäneet siitä pelästyvän. He näkyivät olevan tottuneita sellaiseen puhetapaan ja nousivat vain puoleksi makuuasennostaan, mutta katselivat häntä kuitenkin ääneti ja tarkkaavaisina.
"Tämän sillan yli", jatkoi hän, "ei kukaan Korsöristä tuleva pääse tänäpäivänä elävänä, olkoon hän sitten vaikka itse Tanskan kuningas. Jokainen, joka astuu jalallaan sillalle, on meidän vankimme, jos hän tekee vastarintaa, lyömme hänet maahan tai syöksemme hänet muitta mutkitta virtaan! Minä jään tälle puolelle norjalaisten karhujeni kanssa. Sinä, Martti Pitkäveitsi, vartioit sillan toista päätä meidän miestemme kera. Jos te väistytte jalankaan vertaa silloin kun aika on käsissä, niin saatte sen maksaa hengellänne. Korsöriin matkustakoon kuka tahansa, mutta ei kissaakaan Slagelseen, ymmärrätkö?"
Pitkä, punapartainen mies, kyynäränpituinen puukko vyöllään ja suuri kirves kädessään, oli hypähtänyt pystyyn, kymmenen muun väkevän ja roistonnäköisen miehen kanssa. "Se on helposti ymmärretty, ankara ritari", sanoi hän juutilaisella talonpoikaismurteella päätään nyykäyttäen. "Te haluatte norjalaisten kanssa tänäpäivänä naksautella kylkiluita, ja me juutilaiset kyllä kopistelemme otsiin. Se on minun mieleeni. Te näytätte hyvin tuntevan meidät."
"Te makaatte hiljaa pensaikossa tuolla puolen siihen asti kunnes minä vihellän, silloin juoksette esiin ja sulette sillan kolmin rivein. Niinpian kuin minä huudan: Hyökätkää; esiin! lyötte te maahan jokaisen tulijan. Menkää nyt paikoillenne!"
Martti Pitkäveitsi nyykäytti heille. Hän poistui heti miehineen sillan yli, kadoten vastaisen rannan metsään.
Sillaikaa ratsasti drotsi Pietari ritari Thorstensonin ja Pentti Rimordsonin keskessä kovaa nelistä Wemmerlöviin ja Vårbyhyn vievää tietä pitkin. Nuo kolme herraa ratsastivat äänettöminä ja näkyivät miettivän millä tavalla viisaimmiten voisivat täyttää vaikean tehtävänsä. Aseenkantaja Skirmen seurasi heitä laihalla metsästyshevosella ja näytti olevan huolissaan norlantilaisensa katoamisesta. Mutta pian hän iloisesti keskusteli ritari Rimordsonin neljän metsästähän kanssa. He kertoivat hänelle herransa uhkarohkeista urotöistä, kun hän antoi merirosvojen nousta maihin saadakseen heidät siten vangituksi ja hirsipuuhun. Skirmen omasta puolestaan kertoi isäntänsä voitoista Slesvigiläisessä sodassa ja ritarileikeissä, ja kuvaili heille Helsingborgin komeat turnajais-juhlat, jotka hän itsekin oli nähnyt. Sitten hän lauloi iloisen turnajais-laulun, hypähtäen satulassa laulaessaan:
"Tuo kilpi neljäs punaisin on kotkin koristeltu, se on Holger Dansken, ja eteen sen monet urhot on surmaeltu."
"Se kotka on nyt kuvattu minun herrani sinettiin!" lisäsi hän. "Jos minä olisin hänen sijassaan, niin minä panisin kilpeen kotkan, punaisten pensaiden paikalle. Tiedättekö mitä minä tahdon kilpeeni, kunhan kerran tulen ritariksi? Siihen pannaan Pelimanni Folkerin merkki, ja vähä vielä lisäksi. Minun kilvestäni sanotaan vielä kerran:
"Sen kilven kupuun kuvattu on neito ja miekka kirkas, ja on tunnus sen, kantajan, Skirmen veikon, laula, — ei nukkua virkas."
Nuoren aseenkantajan näin ilmituodessa elämänhaluisia toiveitaan, olivat he kulkeneet Wemmerlöven ohitse ja lähestyivät Vårbyn siltaa. Nyt kuultiin kuin varsan hiljaista hirnuntaa metsiköstä joenrannalta, ja Skirmen huudahti hämmästyneenä: "minun pieni norlantilaiseni!" Samassa silmänräpäyksessä hän oli herransa vieressä ja kertoi hänelle havaintonsa.