Puna kohosi reippaan aseenkantajan poskille. "Täytyykö minun siis paeta kuin pelästynyt villihanhi, enkä saa teidän rinnallanne uskaltaa iloisena murtautua vihollisjoukon läpi? Se oli kova sanoma, herra drotsi. Mutta koska se on teidän tahtonne, niin minä tottelen. Jumala olkoon teidän kanssanne! Me tapaamme toisemme varmasti tuolla puolen sillan!" Nyt kuului taas hirnuntaa metsästä. "Minun norlantilaiseni", huudahti Skirmen iloisesti, kannustaessaan metsästyshevostaan, ja ratsasti nopeasti alas pientä polkua pitkin, joka johti rantaäyrään metsikköön. Samassa silmänräpäyksessä lähtivät nuo kolme ritaria neljän metsästäjänsä kera, miekat paljastettuina, ratsastamaan kovaa nelistä siltaa kohti. "Yksi kerrallaan, tai muuten syöksymme kaikki jokeen", huusi Thorstenson ja ratsasti etunenään. He olivat jo melkein sillalla, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt. "Turhaa hälyytystä!" huusi Thorstenson, "eihän täällä ole ketään".
"Pian, pian, eteenpäin!" huusi drotsi Pietari ja ratsasti hänen ohitsensa.
"Se ei ollut minun tarkoitukseni!" mutisi Thorstenson suuttuneena, koettaen joutua hänen edelleen, mutta etumaisen hevosen kaviot kopisivat jo kapealla sillalla, ja ritari Thorstensonin täytyi pidättää hevostaan, ettei syöksisi ystäväänsä syvyyteen. Heidän ihmeekseen ei ketään tullut heitä estämään, seitsemäs hevonen asetti jo jalkansa sillalle, ja drotsi Pietarilla oli vain pari syltä vastakkaiseen rantaan. Hän luuli jo heidän pelkonsa olleen turhan, kun samassa hänen takaansa kuului voimakas pillin vihellys. Äkkiä vilahteli jotakin metsiköstä ja samassa seisoi sillanpäässä kolminkertainen, läpipääsemätön muuri jättiläiskokoisia, partaisia miehiä, keihäät ojoina, sulkien heiltä tien. Samassa muodostui samanlainen muuri norjalaisia merirosvoja heidän taakseen, ja voimakas ääni huusi takaapäin: "Seis! tai te olette kuoleman omat!"
Drotsi Pietarin hevonen karkasi pystyyn kiiltävien keihäitten edessä, ja hän oli vähällä syöksyä takaperin jokeen. "Joutuin, joutuin!" huusi Thorstenson ja ratsasti hänen vasemmalle sivulleen tarttuen pillastuvaa hevosta päitsiin ja vetäisten ne alas. Pelästyneet hevoset tömistelivät toistensa vieressä sillan äärimmäisellä reunalla, ja näytti silti kuin häilyisivät he pohjattoman kuilun yläpuolella. "Joutuin, joutuin!" — huusi Thorstenson vielä, mutta sekä hän että drotsi Hessel koettivat turhaan pakoittaa arkoja ja outoja hevosiaan eteenpäin. Äkkiä pysäytetty vauhti sulloi kaikki seuraavatkin hevoset yhteen mitä suurimpaan epäjärjestykseen, eikä kukaan heistä voinut liikahtaa työntämättä toistaan sillan yli. "Pois aseet!" huusi ääni heidän takaansa. "Tai työnnämme teidät kaikki syvyyteen!" Nyt kilahti drotsi Pietarin miekka keihäitä vasten, ja Martti Pitkäveitsi kaatui, hänen suuren puukkonsa suhahtaessa drotsi Pietarin korvan ohi. "Syöskää heidät alas, senkin koirat! — lyökää päälle!" huusi nuori ryöväripäällikkö takaa päin. Hurjasti huutaen hyökättiin rajusti heidän päälleen kummaltakin puolin. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson taistelivat epätoivoista taistelua sillan reunalla, jossa pitkät keihäät haavoittivat heidän hevosiansa rintaan. Kauhistuksen huuto kaikui heidän takaansa — sieltä ryntäsivät norjalaiset merirosvot esiin, ja neljä takimmaista metsästäjää syöksyivät selkärangat muserrettuina hevosineen syvyyteen. Nyt vasta voi ritari Rimordson liikahtaa. Hän käänsi taitavasti hevosensa, ettei joutuisi saman surullisen kohtalon alaiseksi kuin onnettomat metsästäjät. Hän aikoi hyökätä hurjien, huutavien merirosvojen kimppuun, mutta silloin sattui hänen katseensa nuoreen töyhtöhattuiseen ryöväripäällikköön, — miekka putosi hänen kädestään, ja molemmat kalpenivat. "Seis, miehet! Antakaa heidän mennä!" huusi rosvopäällikkö mahtavalla äänellä. "Saatanan nimessä, antaa heidän ratsastaa!" Silmänräpäyksessä olivat rosvot kadonneet sillalta. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson luulivat hämmästyneinä ihmeen tapahtuneen ja ratsastivat nopeasti äkkiä tyhjentyneen sillan yli. Ritari Rimordson seurasi heitä ääneti ja kuolonkalpeana. He ratsastivat metsikön läpi ylös kukkulalle, jossa he pysäyttivät väsyneet, vertavuotavat hevosensa. Täältä he näkivät noiden kymmenen rosvon pakenevan kuolleitten toveriensa ruumiit mukanaan sillan yli ja katoavan joen vastakkaiselle rannalle.
"Mitä tämä oli?" sanoi drotsi Pietari. "Taisteliko Herran kuolemanenkeli meidän kanssamme, soaisten murhaajat kauhulla? Pelastuitteko tekin, ritari Rimordson?"
"Pelastuinko!" toisti hän synkästi. "Kyllä, saatanan nimessä minä pelastuin. Olisi ollut parempi minulle, jos makaisin kuoliaaksirusennettuna metsästäjieni joukossa!"
"Mikä teitä vaivaa? Oletteko haavoitettu", kysyi Thorstenson. "Ei ole verentippaakaan poskillanne, ja te olette mies, joka ei vaarassa kalpene."
"Ruumiiseeni en saanut yhtään haavaa" — vastasi ritari, "mutta kaksiteräinen miekka viilsi sieluni läpi. Tuo onneton töyhtöhattuinen ryöväripäällikkö oli minun lainsuojaton veljeni Lave. Jumala armahtakoon hänen syntistä sieluaan. Jos hän joutuu minun rantavartioni käsiin, täytyy minun tuomita hänet hirtettäväksi."
Molemmat ritarit vaikenivat ja tunsivat kauhulla matkatoverinsa katkerat sieluntuskat, samalla kuin he saattoivat selvittää itselleen syyn ihmeelliseen pelastumiseensa. "Elkää enää ajatelko sitä, rohkea ritari!" alkoi viimein Thorstenson rauhoittavasti puhua. "Meidän levottomina aikoinamme voi tuollainen hurjapää helposti erehtyä. Jos hän oli näiden miesten päällikkö, niin hän ansaitsisi seisoa sankarijoukon etunenässä. Suunnitelma oli nerokas ja yritys rohkea."
"Jos teidän uskollisten kasvojenne näkeminen sai hänet katumaan, jalo ritari", sanoi drotsi Pietari, "niin on vielä toivoa hänen pelastumisestaan: meidän jalon kuningattaremme sukulainen ei ole voinut langeta niin syvälle, että hän ei Jumalan ja pyhän neitsyen avulla voisi siitä nousta, jos hänelle vain suodaan tilaisuus siihen."