Rimordson puisti päätä ja vaikeni.
"Terve tuloa, terve tuloa tälle puolen siltaa, jalot herrat!" huusi nyt iloinen ja raikas ääni, ja aseenkantaja Skirmen tuli ratsastaen joen rinnettä, heiluttaen riemuissaan hattuaan. Hän ratsasti pienellä norlantilaisellaan, taluttaen perästään nuorassa drotsi Pietarin ja ritari Thorstensonin hevosia. Vähän ajan perästä oli hän heidän vieressään kukkulalla. Hän hypähti alas hevosensa selästä ja ojensi isännälleen tämän hänelle uskoman kirjeen. "Tässä saatte kuninkaan kirjeen takaisin, herra!" sanoi hän iloisesti. "Siihen ei ole päässyt pisaraakaan vettä, vaikka ei ole ainoatakaan kuivaa lankaa päälläni."
"Vanha Kimoni!" huudahti Thorstenson hypähtäessään haavoitetun hevosen selästä, jonka antoi juosta pois. Korkea, harmaa ori nähtyään hänet juoksi iloisena herransa luokse. Ritari taputti ratsuaan ystävällisesti kuin jälleenlöydettyä toveria, ja hypähti iloisesti omaan satulaansa. Drotsi Pietari oli pannut talteen kuninkaan valtakirjan ja kiittänyt nuoren aseenkantajansa reippautta. Hän oli myöskin laskeutunut pois vieraan hevosen selästä, joka oli pahasti haavoittunut ja tuskin enää jaksoi kantaa häntä. Hän tarkasti ensiksi sen haavoja ja sidottuaan vyönauhansa sen rinnan ympäri, jätti hän sen aseenkantajansa hoitoon. Sitten hän taputteli rauhallisesti rakasta Ruskoansa, joka kärsimättömänä kuopi maata. "Sepä oli sukkelaa!" sanoi hän Skirmenille hypätessään satulaan. "Mitenkä sinä sait kiinni hevoset?"
"Kun te muut tappelitte, en minä tahtonut olla toimetonna", vastasi Skirmen. "Minä löysin heti pienen norlantilaiseni, se oli ilosta potkia minut kuoliaaksi, senkin enkeli! Molemmat toiset hevoset olivat myös laitumella joen rannalla. Konia, jolla ratsastin, läimäytin selkään, ja annoin sen juosta kotiin, ja jos minulla ei olisi ollut omaa norlantilaistani, niin olisin jäänyt kiinni liejuun."
"Sinäpä vasta peijakkaan poika olet!" sanoi Thorstenson. "Jos et vain olisi niin pienikasvuinen, niin tulisi sinusta vielä aikamoinen mies."
"Olette kai tekin ollut kerran pienikasvuinen, ankara ritari", vastasi Skirmen loukkaantuneena. "Muuten on paholainen ollut äitinne."
He olivat nyt kaikki hevostensa selässä, ja Thorstenson oli pian ratsastanut pitkän matkaa edelle heistä.
"Mutta minun metsästäjä-parkani", huudahti ritari Rimordson pysähtyen. "Eikö heitä enää voisi pelastaa?"
"Minä näin heidän syöksyvän alas", vastasi Skirmen. "Se oli kamala näky. Minä olin jo joen toisella puolen, mutta ratsastin uudestaan heitä pelastamaan. Musta ori oli väkevä, se ui maihin, mutta kolme liinakkoa jäi liejuun — —"
"Mutta ihmiset, onnettomat metsästäjät!"