Eerik Menvedin lapsuus: Historiallinen romaani

by Bernhard Severin Ingemann

"Voi, se oli kauheata", — vastasi Skirmen, hiljaa huokaisten, "heissä ei ollut eloa, eikä ainoatakaan ehjää jäsentä. Minä sain heidät laahatuksi maihin, ja minä luin kiireissä kaksi isämeitää ja yhden Ave Marian heidän sielujensa pelastukseksi. Eräs vanha talonpoikaisvaimo lupasi minulle pitää hyvän huolen kuolleista."

"Veli, veli, se veri vaatii sinulta sovitusta", huokasi Rimordson hiljaa ja kannusti hevostaan. Pian he kaikki saavuttivat ritari Thorstensonin, jatkaen nyt ääneti ja vakavina matkaansa.

KOLMASTOISTA LUKU.

Oli seuraavan päivän iltapäivä. Lähellä Örekrogia eli Helsingöriä, melkein nykyisen Kronborgin paikalla, niinkutsutun Flynderborgin linnan suuressa holvikattoisessa salissa, istui vanhanpuoleinen, ruskeaan kotipukuun puettu ritari sakkipöydän ääressä vastapäätä nuorta, somaa tyttöä. Ne olivat herra Lave ja hänen tyttärensä Inge. Tytöllä oli yllään ritarineitosten tavallinen musta kotipuku ja paksujen, kellertävien hiuspalmikkojen ympäri oli kierretty punainen helminauha, johon oli kaiverrettu pieniä kieloja. Keskustelun jälkeen drotsi Pietarin kanssa Nyborgin linnassa ja lyhyen riidan jälkeen kamaripalvelija Raanen kanssa, ei horjuvalla ja aralla ritari Lavella enää ollut rauhallista hetkeä. Ankaran sukulaisensa, vanhan Jon ritarin kasvoista oli hän luullut lukeneensa, että hänen epäiltiin olevan salaisessa yhteydessä kapinallisten aatelismiesten kanssa. Hänen omatuntonsa ei rauhoittanut häntä, ja tuskin hän oli tuona aikaisena aamuhetkenä jättänyt henkivartiopäällikön paikkansa Jon ritarille, kun hän jo päätä pahkaa jätti Nyborgin ja Danehoven, ettei enää enempää sekaantuisi niihin vaarallisiin tapahtumiin, jotka näkyivät olevan odotettavissa. Hän oli tärkeän Flynderborgin kuninkaallinen päällikkö, jonka linnan valleilla suuret heittokoneet suojelivat salmeen tuloa ja vartioivat ikivanhaa tullioikeutta, niinkuin myöhempinä aikoina paljoa täydellisemmin ja paremmin varustettu Kronborg.

Ritari Lave ei ollut vielä kuitenkaan tehnyt itseään syylliseksi mihinkään tekoon, joka maan lakien mukaan voitaisiin lukea todistetuksi maankavallukseksi, mutta hän oli ollut mukana kokouksessa Möllerupissa Stig Andersenin luona, ja hän oli siellä varmemmin kuin milloinkaan ennen selittänyt yhtyvänsä sukulaisiinsa ja ystäviinsä kuningasta vastaan. Hän tiesi, että tämä kokous ja sen päätökset olivat paljastetut, senvuoksi hän täydellä syyllä pelkäsi tulevansa vedetyksi edesvastaukseen sanoista ja puheista, joita hän ei voinut kieltää lausuneensa, tai menettämään ilman tuomiota ja tutkimista tärkeän virkansa tämän linnan päällikkönä. Salainen levottomuus kalvoi häntä sitä enemmän senvuoksi, että hänen täytyi sulkea se omaan sydämeensä. Hän ei luottanut keneenkään koko linnassa. Hän eli siellä leskimiehenä tyttärensä kanssa, jota hän piti vielä melkein lapsena, kuitenkin peläten antaa hänen katsoa syvemmälle sisimpäänsä. Tämä hänen ainoa lapsensa oli hänelle hyvin rakas, vaikka tytär ei ollutkaan hänen kanssaan samaa mieltä tärkeistä yleisistä asioista, joihin hän näkyi olevan paljon enemmän kiintynyt, kuin hänen ikäiseltään tytöltä olisi voinut odottaa. Inge ei ollut vielä viidentoista vuoden vanha, mutta hän oli pitkä ja solakkakasvuinen, ja hän osoitti usein niin voimakasta tahtoa, että horjuva isä sitä hämmästyi. Hän oli sen äskettäin kuolleen, mahtavan ritari Absalon Andersonin tyttärentytär, joka johti sukunsa Asker Rygesta ja Skjalm Hvidesta ja oli testamentissaan runsaasti muistanut ritari Lavea ja hänen tytärtään. Linnan väki kutsui rohkeata tyttöä ylpeäksi Ingeksi, ja hän oli eniten jalon äitivainaansa näköinen, eikä hän ollut perinyt vain hänen ja koko Absalon suvun perin tanskalaista ulkomuotoa, vaan myöskin heidän ikivanhan isänmaallisen mielensä, johon yhdistyi uskollinen rakkaus isänmaahan ja lailliseen kuningashuoneeseen. Kun puhuttiin niistä vaaroista, jotka uhkasivat kruunua ja valtakuntaa, loistivat hänen tummansiniset silmänsä, ja hän toivoi vain, että hänkin, niinkuin hänen jalo sukulaisensa, Jon Litle tai David Thorstenson tai drotsi Pietari Hessel, voisi valvoa maan ja kruunun turvallisuutta yhtä miehekkäästi kuin he. Drotsi Pietarin nimeä hän mainitsi tyvin harvoin, ja nähtävällä vastenmielisyydellä. Se ajatus oli hänelle sietämätön, että hänet jo lapsesta oli määrätty drotsi Pietarin vaimoksi, ja se loukkasi mitä katkerimmin äänen inhimillistä vapauden tunnettaan ja hänen naisellista arvoaan. Aivan hämärästi vain hän muisti nuoren drotsin somaksi, ystävälliseksi pojaksi, jonka kanssa hän oli lapsena leikkinyt. Silloin Inge oli häntä rakastanut, mutta siitä hetkestä asti, jolloin hänelle sanottiin, että hänet oli määrätty Pietari Hesselin vaimoksi, oli Ingen ollut vastenmielistä ajatella häntä. Tuntui siltä kuin olisi näkymätön voima tehnyt Pietari Hesselin hänelle veriviholliseksi, ja hän oli ainoa ihminen, josta Inge oli valmis uskomaan pahaa ilman erikoista aihetta. Kaikki se hyvä, mitä hän sittemmin kuuli nuoresta ryhdikkäästä drotsista, ja hänen toimistaan maan ja kuningashuoneen hyväksi, herätti hänessä jonkinlaista kunnioitusta ja osanottoa, niin että hän joskus unohti äsken mainitun suhteen ja voi itsekin puhjeta välittömiin ihailun lausuntoihin. Mutta hänenkin korviinsa oli ehtinyt tuo epäedullinen huhu, joka viime vuonna oli levinnyt nuoresta drotsista. Yleisenä mielipiteenä kansan seassa, sielläkin missä ajateltiin hienotunteisemmin ja säälivämmin, oli se, että hän sai kiittää nopeaa kohoamistaan kauneudestaan ja kohteliaisuudestaan. Tämä näennäinen tahra drotsi Pietakin kunniassa, jota pahansuopaisuus oli niin kärkäs levittämään, oli muuttanut Ingen kunnioituksen hänelle ennakoltamäärättyä sulhasta kohtaan ylenkatseeksi ja melkein inhoksi. Hän oli usein mitä kiihkeimmin pyytänyt isäänsä ennemmin hautaamaan hänet koko elinajaksi luostariin, kuin vaatimaan häntä menemään naimisiin miehen kanssa, jota hän kaikista hänen ansioistaan huolimatta ei iki-maailmassa voisi kunnioittaa eikä rakastaa. Tähän asti isä oli vain epämääräisesti vastannut näihin rukouksiin ja pyytänyt häntä miettimään ainakin siksi kuin Inge olisi nähnyt drotsi Pietarin ja uudistanut puoleksi unohtuneen lapsuudentuttavuuden. Drotsi oli erinomainen mies, oikea onnen suosikki — sanoi hän, — ilman syytä ei saanut rikkoa lupausta, joka oli annettu kuolleelle ystävälle, ja jonka tarkoituksena eli kahden ylhäisen suvun onni, ja niiden varallisuuden ja vaikutusvallan säilyttäminen. Mutta viimeisenä puolena vuotena oli isä itse paheksinut drotsi Pietarin innokasta toimintaa väärinkäytetyn kuningasvallan tukemiseksi. Tätä moitetta ei ylpeä Inge hyväksynyt, vaan puolusti drotsi Pietaria rohkeana maan ja kuningashuoneen ystävänä. Mutta hänen ilonsa oli kuitenkin suuri, kun isä nyt palattuaan Danehovesta oli selittänyt hänet täydellisesti vapaaksi kaikista velvollisuuksista drotsi Pietari Hesseliä kohtaan. Kättä lyöden oli isä vakuutellut Ingelle, että hänen ei milloinkaan tarvitseisi mennä naimisiin tämän innokkaan kuningaspalvelijan kanssa, jota jokainen tanskalainen mies voi suurimmalla syyllä ylenkatsoa, vaikkei voinut kokonaan olla kunnioittamatta hänen viisauttaan ja avomielistä rohkeuttaan.

Ei milloinkaan ollut ylpeän Ingen sydän ollut niin iloinen ja kepeä kuin näinä viimeisinä päivinä, ja hän koetti joka tilaisuudessa osoittaa isälleen kiitollisuuttaan tästä lupauksesta, joka vasta antoi hänelle täyden tietoisuuden hänen naisellisesta arvostaan ja siitä, että hän oli vapaa, jalosukuinen ritarintytär. Vaikka hän vastenmielisesti pelasi lautapeliä ja sakkia, koetti hän usein karkoittaa isänsä pahantuulen ja levottomuuden tällä huvilla, jota isä hyvin suosi. Hän koetti mitä huolellisimmin peittää välinpitämättömyyttään nappuloiden siirtämisessä, hänen ajatustensa ladellessa vapaassa, ihanassa maailmassa, joka niin laajana avautui hänelle, ja hän kuvaili iloiten mielessään kuuluisan sukunsa kuvasarjan, jossa Tanskan jaloimmat naiset olivat jo varhaisesta lapsuudesta asti olleet hänelle valoisina ihanteina.

Isä ja tytär istuivat vielä ääneti sakkipelin ääressä, ja Inge neito huomasi, ettei levoton isäkään välittänyt pelistä, vaan usein kuin unissaan muutteli nappuloita.

"Mutta sanoppas toki, rakas isä!" keskeytti Inge viimeinkin vaitiolon, "luuletko mahdolliseksi sen, mitä kerrottiin sinun poissaollessani, — uhkaisiko kuningas Aabelin pojanpoika, uhkarohkea herttua Waldemar, todellakin kuninkaan henkeä ja kruunua?"

"Hiljaa, lapsi! elä puhu sellaisia sanoja! Ne voivat maksaa henkemme!" sanoi isä levottomana ja katseli ympärilleen. — "Se on turhaa, joutavaa puhetta. Joka levittelee tuollaisia vaarallisia puheita, sen ei pitäisi enää milloinkaan nähdä päivän valoa. Rakas, hyvä Inge, elä milloinkaan kuuntele semmoisia puheita, sillä sinä et niitä kuitenkaan ymmärrä! Hyvät, nuoret tytöt eivät puhu valtio-asioista, vaan pitävät huolen kankaistaan ja taloustoimistaan, sen olen jo usein sinulle sanonut. Minulle on vastenmielistä oikaista sinua, hyvä lapseni, mutta sinä huolestutat monasti minua puheillasi."

"Mutta kun on kysymyksessä maa ja valtakunta, isä, silloinhan me nuoret tytöt olemme yhtähyviä tanskalaisia kuin nuoret ritarit ja pojat. Ovathan Tanskan naiset ennenkin saaneet ajatella tärkeitäkin asioita. Jos Inge rouva ja ylpeä Ingefrid eivät olisi uskaltaneet ajatella muuta kuin keittiötään ja kankaitaan, niin eivät he olisi porannee! Svend Grathen laivastoa upoksiin, ja silloin suuri kuningas Waldemar ei ehkä milloinkaan olisi tullut Tanskan kuninkaaksi."