"Te voitte olla oikeassa, jalo herra!" vastasi Inge neito posket innosta hehkuvina, ja silmät melkein säteilevinä loistaen. "Mutta kuka on sanonut teille, että se henki on paennut? Kuningasta itseään minä en tunne, ja useat puhuvat hänestä alentavasti. Mutta minä tiedän kuitenkin, että hänellä on rinnallaan miehiä, jotka vielä uskollisesti vartioivat kruunun turvallisuutta ja kansan kunniaa. Niiden joukossa uskallan mainita sukulaiseni, vanhan Jon ritarin, tiedän että jokainen tanskalainen mies kunnioittaa häntä. Jos Möllerupin ylpeä marski olisi yhtä uskollinen, kuin hän on rohkea, niin olisi Tanskalla ehkä vielä Axel Hvide tai kreivi Albert. David Thorstensonia olen myös kuullut mainittavan meidän aikamme sankarien joukossa, ja te tunnette varmaankin monta muuta nimeä, joista meidän ajallemme on kunniaa."
Ritari Thorstenson oli sydämensä pohjasta mielissään, kuullessaan nimensä nuoren tytön sankarien joukkoon lasketuksi. Häntä huvitti oma ja ystäviensä asema, ja häntä halutti kuulla mitä nuori isänmaanintoinen neitonen ajatteli hänen matkatovereistaan. "Te olette unohtanut parhaat, ihana neito!" sanoi hän iloisesti. "Mitä te sitten sanotte Tornborgin ritari Pentti Rimordsonista?"
"Hänen sanotaan rohkeasti vartioivan rannikkoja, minä ja kaikki själlantilaiset naiset saamme olla hänelle kiitollisia siitä, ettei meidän täällä tarvitse pelätä hurjaa norjalaista Alfkreiviä, eikä julmaa Niilo Rauhatonta."
Rimordson puri suuttuneena huuleensa, ja vaikeni kiitoksesta, jonka hänen omat silmänsä olivat äsken osoittaneet turhiksi. Thorstenson tahtoi hyvittää onnistumattoman leikinlaskunsa, ja ajatteli antaa toiselle matkatoverilleen paremman syyn kiittää häntä tästä keksinnöstään. "Mutta, jos haluatte nimittää maan ja kuninkaan etevimmät miehet", sanoi hän nopeasti, "niin olisi teidän ensiksi ja etupäässä pitänyt mainita nuori drotsi Hessel. Koko maassa on tuskin ainoata ritaria, jolla niin nuorena olisi ollut onni seisoa niin lähellä valtaistuinta, ja ansiosta."
Inge neito vaikeni hetkeksi, ja hänen innostuksensa näkyi äkkiä muuttuneen kylmyydeksi. Seurasi lyhyt, yleinen hiljaisuus, mutta nuorelle drotsille se oli tuskallinen ijankaikkisuus. Vaikka hän ei odottanutkaan kauniilta lapsuudenmorsiameltaan kehumista ja ihailua, niin ei hän kuitenkaan olisi uskonut olevansa hänen vastenmielisyytensä ja halveksumisensa esineenä.
"Isäni viipyy kauvan poissa", sanoi ritarineito, keskeyttäen painostavan vaitiolon. "Minä puhun täällä teidän kanssanne asioista, jalot herrat, joista minun ehkä on sopimatonta puhua vieraiden parissa", lisäsi hän, "mutta minä pyydän teitä suomaan sen anteeksi. Minä unohdan väliin, että minun sukupuolelleni harvoin suodaan se pieni ilo, että edes saisimme puhua siitä onnellisesta sankarielämästä, johon meidät on kielletty osaa ottamasta. Pyydän, ettei minun tarvitse puhua siitä miehestä, jonka äsken mainitsitte. Hän ei kuitenkaan paljoakaan välitä siitä mitä tanskalainen tyttö hänestä sanoo, joka ei kuningattaren lailla voi kohottaa häntä onneen ja valtaan."
Drotsi Pietari kalpeni. Hän tunsi itsensä niin masennetuksi ja loukatuksi nuo sanat kuultuaan, että hän oli valmis ilmaisemaan nimensä, tai ainakin puhdistautumaan viimeisestä kovasta syytöksestä, mutta samassa avattiin viereisen salin ovi ja sieltä kuului tuttuja ääniä. "Herttua", kuiskasi ritari Rimordson, ja hämmästyksellä näkivät he herttuan ja hänen drotsinsa sekä Alfkreivin ja herra Lave Litlen lähestyvän ruokasalin ovea.
Inge neito nousi vastaanottamaan isäänsä ja uusia vieraita. Ritarit nousivat myöskin pöydästä. Thorstenson ja Rimordson katselivat epäröivän näköisinä toisiinsa, mutta drotsi Pietari tunsi itsensä aivan rauhalliseksi. Loukkaava solvaus oli herättänyt koko hänen ylpeytensä. Tietoisuus siitä, että hän omalla voimallaan ja ansioillaan oli kunniallisesti tullut siksi mikä oli, antoi hänelle rohkeuden, joka melkein lähenteli ylimielisyyttä. Hän tunsi tärkeän asemansa täällä, matkustaessaan kuninkaan asioissa, ollen oikeutettu, jos vaadittiin, toimimaan kuninkaallisella valtuudella. Hän astui kohteliaasti ja arvokkaasti herttuaa ja hänen seuruettaan vastaan, mutta ei ollut heitä tuntevinaan heidän yksinkertaisissa, harmaissa matkavaipoissaan, joihin he koettivat peittää itseään, etteivät tulisi tunnetuiksi. Hän kohdisti tervehdyksensä erityisesti ritari Lavelle, linnan päällikölle ja herralle. Ritari Lave tunsi heti drotsin ja kalpeni, mutta otti nopeasti aiheen drotsin porvarillisesta puvusta, tervehtien häntä halpana, vieraana miehenä, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt.
"Toivon, että minä ja nämä vieraat herrat emme ole teille häiriöksi", sanoi drotsi Pietari, vähääkään häikäilemättä esittäen hänelle matkaseurueensa, kuitenkaan mainitsematta heidän nimiään. "Me olemme, niinkuin näette, omavaltaisesti turvautuneet teidän vierasvaraisuuteenne, herra ritari. Meillä on sitäpaitsi teille kuninkaallisena päällysmiehenä eräs asia toimitettava. Me ilmoitamme sen teille, silloin kun se teille on soveliasta."
Ritari Lave kumarsi hiljaa ja vieraasti, katsahtaen hätäisesti sivulleen herttuaan ja hänen seurueeseensa, jotka eivät olleet vähemmin hämmästyneitä tästä yhtymisestä, ja olivat nopeasti kääntäneet selkänsä drotsi Pietarille ja hänen ystävilleen.