"Eiväthän ne olleet vain unelmia, jalo ritari!" vastasi Inge vilkkaasti. "Suonette minun ensiksi uskoa, koska sen kysymiseen en ole oikeutettu, että te ja nämä hyvät herrat olette ritareita. Eihän se minun tietääkseni ole vain unelma, että kuningas, Jumalan kiitos, vielä hallitsee kaikkia tanskalaisia linnoja ja maita, ja monia urhoollisia ja kunnon sankareita. Ettehän ainakaan te ja nämä hyvät herrat sitä usko. Jos olette kehtonne ääressä kuullut sankarilauluja, jalo herra", lisäsi hän luottavaisella katseella, "silloin ei niitä myöskään ole turhaan laulettu".
Drotsi Pietari punastui, mutta hänen katseensa oli rohkea ja avomielinen: "Suokoon Jumala, ja pyhä neitsyt, ettei mikään unelma olisi liian suuri voidakseen täyttyä; ehkä vielä entiset ajat palajavat."
Nyt avasi tarjoilijapoika ruokahuoneen oven. "Te olette varmaankin matkustaneet paljon ja olette virkistyksen tarpeessa!" sanoi Inge neito, muistaessaan emännän-velvollisuutensa ja osoitti avonaista ovea. Drotsi Pietari, joka oli tottunut hovitapoihin ja tavallisesti oli ensimäinen arvossa, tarjosi ritarineidolle käsivartensa. Inge vei hänet pöydän päähän pyöreään tornihuoneeseen ja antoi tytöille viittauksen tarjoilemisesta. Ritari Thorstenson ja ritari Rimordson seurasivat nuorta emäntää ja Thorstenson istuutui hänen oikealle puolelleen. Pari komeasti puettua tarjoilijapoikaa kantoi paistettua metsäriistaa ja paahdettua kauraleipää ripsureunaiselle liinalle, nokkelan juomanlaskijan täyttäessä viinipikarit suuresta hopeakannusta. Molemmat kamarineidot seisoivat nöyrinä Inge neidon tuolin takana, silmät ujosti maahan luotuina, mutta heittäen kuitenkin vähä väliä uteliaan silmäyksen vieraisiin herroihin, joista nuori, kaunis drotsi erityisesti näytti heitä miellyttävän.
Kohta oli keskustelu taas täydessä vauhdissa. Inge neito vältti tarkasti lausumasta mitään, joka olisi osoittanut uteliaisuutta, mutta hänellä ei olisi ollut mitään vastaan, jos hänen vieraansa olisivat tahtoneet itse ilmaista ketä olivat.
"Sanotaan Danehoven päättyneen", alkoi hän sopivassa tilaisuudessa puhua. "Minä olen pahoillani siitä, etten milloinkaan ole saanut olla Danehovessa läsnä. Täällä syrjäisessä linnassa ei näe eikä kuule paljoakaan. Olette varmaankin nähneet kuninkaan, jalot herrat! Minä tahtoisin kernaasti tietää, onko hän sen näköinen, millaiseksi häntä kuvailen."
"Minkälaisen ajattelette hänen olevan, jalo neito!" kysyi ritari Thorstenson. "Voinpa lyödä vetoa, että ajattelette hänet ainakin päätä pitemmäksi minua, sellaiseksi kuin Bernin kuningas Didrik, tai joku muu niistä komeista sankarikuninkaista, joista laulatte."
Inge neito katseli pitkä viiksistä ritaria. "Komeampi kuin te olette, hänen ei tarvitse olla" — vastasi hän, "mutta teidän näköiseksenne en häntä kuitenkaan ajattele. Te olette paraiten paikallanne reippaan ratsujoukon etunenässä, mutta suokaa anteeksi, herra ritari, te näytätte minusta liian pikaluontoiselta, voidaksenne hallita maata ja valtakuntaa."
Thorstenson siveli partaansa. "Siinä taidatte olla oikeassa, ihana neito!" mutisi hän, vahvistaen tyytymättömän näköisenä nuoren naisen avomielisen tunnustuksen.
"Jos joku teistä muistuttaisi minun mielikuvani kuningasta", jatkoi Inge neito, "niin silloin enemmin tämä herra", hänen rauhalliset, siniset silmänsä katsoivat tutkivasti drotsi Pietariin, joka säpsähti tätä kohteliaisuutta, mutta vastaanotti sen heti ystävällisesti hymyillen. "Mutta elköön tämä vertailu ihmetyttäkö teitä, jalo herra", jatkoi hän, "silloin te ette olisi kaivannut suuria Waldemarinpäiviä, vaan teillä olisi voimaa luoda ne uudelleen".
Ritarit katselivat ihmetellen nuoreen ritarineitoon, joka hyväntahtoisesti leikkiä laskien näkyi ivailevan heitä, ja samalla kuitenkin prinsessan arvokkaisuudella vaikutti heihin salaperäisellä voimalla, jota hän ei itse näkynyt aavistavan. Drotsi Pietarin posket hehkuivat, hän tunsi omituisen voimakasta mieltymystä sekä vastenmielisyyttä reipasta, hauskaa tyttöä kohtaan. Mutta Ingen viimeisten sanojen jälkeen tuntui niinkuin unohtaisi hän itsensä ja omat asiansa korkeamman ja tärkeimmän ajatuksen tähden. "Sitä voimaa, josta te puhutte, jalo neiti", alkoi hän hiljaa ja vakavasti puhua, ja hänen suurista silmistään hehkui tulinen innostuksen voima, "sitä voimaa, joka herättäisi eloon entisen ajan hengen kansassamme, te kaipaatte siellä, josta sitä ei ilman ihmetekoa löydetä: — sitä voimaa ei ole Tanskan parhaimmallakaan ritarilla, sitä voimaa ei ole ainoallakaan maailman kuninkaalla. Sen täytyy tulla ylhäältä päin, eikä se ole yksityisen miehen omaa ja käytettävää. Jos se ei yhdistyneenä loista monen tuhannen silmistä, ja jos se ei virtaile kaikkien tanskalaisten sydämistä, silloin ei suurinkaan kuningas maailmassa voi kohottaa vajonnutta ja kutsua suurten isien henkeä takaisin kansaansa."