Kuullessaan väkivaltaisen uhkauksen kiirehti drotsi Pietari avuksi.
"Se on mahdotonta!" — änkytti pelästynyt herra Lave. "Suojelkaa minua tuolta hurjistuneelta ihmiseltä, herra drotsi, siksi kunnes itse voin puolustaa elämääni ja kunniaani. Teidän täytyy olla todistajiani, etten minä, vaan te suljitte meidät tänne."
"Siitä mikä täällä on tapahtunut, saa tämä herra vastata meille, kun sen vaadimme", sanoi drotsi Pietari, asettuen herra Laven ja hurjistuneen Thorstensonin välille. "Linnanpäällysmies on aseeton, niinkuin näette, jalo ritari! Olkoon hänen osallisuutensa tähän asiaan minkälainen tahansa, täällä hän on ritarikin ja minun suojelukseni alaisena. Katsokaamme nyt, voimmeko yhdistynein voimin murtaa auki vankeutemme oven. Jos se ei onnistu, saamme odottaa siksi kunnes joku kuulee huutomme ja joutuu avuksemme!"
"Te olette oikeassa, herra drotsi!" mutisi Thorstenson ja pisti miekan tuppeen. "Petturit ovat aina paraimmassa turvassa, kulkiessaan aseettomina rehellisten ihmisten joukossa! Hyökätkäämme siis kaikki yhtaikaa ovea vasten, niin kyllä se aukeaa. Koettakaa nyt tekin voimianne, herra linnanpäällikkö ja näyttäkää, ettette säästele saappaittenne korkoja, niin saatte ainakin kehua taistelleenne saappaittenne koroilla kunnianne puolesta."
Vastaamatta tähän pilkkaan, hyökkäsi ritari Lave, niinkuin näytti voimainsa takaa noiden kolmen muun ritarin kanssa raudoitettua ovea vasten. Yhteinen hyökkäys sai aikaan hirvittävän jyrinän, kajahtaen kumeasti autiossa holvikattoisessa tornissa, mutta ovi ei auennut, se oli varustettu tammisilla ovipylväillä, eikä murtunut auki tällä tavoin. Ritari Thorstenson juoksi suuttuneena aukinaisen ristikko-ikkunan luo ja huusi sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut kuolleet herättää: "Tänne ylös, miehet! Linnanpäällikön henki on vaarassa!" Mutta ei kuulunut vastausta. Levoton salmi alhaalla kuohuili korkealle, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt tällä puolen tornia, myrskyisenä, pimeänä iltana.
VIIDESTOISTA LUKU.
Sillaikaa oli Inge neito isänsä poissaollessa huolehtinut viimeksi saapuneista vieraista ja kutsunut heidät uudestaan katettuun illallispöytään. Niin pian kuin herttua ja hänen seuransa olivat huomanneet, että heidän varovainen isäntänsä oli vapauttanut heidät odottamattomasta ja vastenmielisestä seurasta, luottivat he hänen viekkauteensa, ja päättivät odottaa hänen palaamistaan, tai ainakin levätä siksi kunnes Niilo Rauhaton toisi heille tiedon, oliko mahdollista päästä purjehtimaan. He olivat heittäneet pois päältään harmaat vaippansa, esiintyen somalle emännälleen ritaripuvuissaan. Nuori herttua oli kohteliaasti ja ruhtinaallisen arvokkaasti istuutunut pöydän päähän, nuoren emännän vasemmalle puolelle. Ritari Abilgaard asettui herra Rimordsonin jättämälle paikalle, ja rohkea norjalainen merirosvo heittäytyi kömpelösti samalle tuolille, jolla Thorstenson ennen istui. Vieraat herrat eivät olleet lausuneet nimiänsä, mutta heidän astuessaan sisään oli Inge kuullut Rimordsonin hiljaa huutavan: "herttua!" ja salaisella pelolla aavisti hän yhden heistä olevan vihaamansa Etelä-Jyllannin herttuan Waldemarin. Hän ei tiennyt muuta herttuaa olevan, ja se mitä kerrottiin herttua Waldemarin kunnianhimoisista ja vaarallisista aikeista kruunua ja valtakuntaa vastaan, oli antanut hänelle niin huonot ajatukset tästä herrasta, että hän oli kuvaillut herttuan ulkomuodon mitä vastenmielisemmäksi. Kuullessaan hänen nimeänsä mainittavan isänsä uusien vieraiden joukossa, sai Inge vaivoin salatuksi pelästyksensä, ja hänen isänsä poistuttua huoneesta noiden kolmen muun vieraan kanssa, sai hän suurella ponnistuksella rauhoitetuksi itsensä niin paljon, että voi täyttää emännänvelvollisuutensa näitä vaarallisia vieraita kohtaan, joiden salainen yhteys hänen isänsä kanssa täytti hänen sielunsa tuskallisella pelolla.
Hän istui harvapuheisena ja suljettuna pöydässä heidän keskellään, kuunnellen vain puoleksi kohteliaisuuksia, joita herttua ja hänen drotsinsa kilvan sanelivat hänelle. Näistä kahdesta nuoresta herrasta hän ei näkynyt paljoakaan välittävän, vaikka heidän kepeä, vapaa käytöksensä osoitti heidän olevan hienoja hovitapoihin tottuneita herroja. Heidän kevytmieliset kasvonsa ja turhanpäiväiset puheensa eivät Ingen mielestä osoittaneet miehiä, jotka voisivat olla vaarallisia, eikä hän luullut kumpaakaan heistä rohkeaksi herttuaksi. Kolmannen herran hän sitävastoin uskoi varmasti siksi vihaamakseen mieheksi, joka uhkasi kuninkaan kruunua ja henkeä. Hän ei vielä ollut puhunut sanaakaan, mutta hänen terävä katseensa, sekä julkeat ja raa'an näköiset kasvonsa osoittivat mitä suurinta viekkautta ja röyhkeyttä. Välinpitämättömän kohteliaasti vastasi Inge neito herttuan kysymyksiin oliko hän milloinkaan ollut hovissa, rakastiko hän tanssia ja ritarileikkejä, haukkametsästystä tai lautapeliä, ja millä hän huvittelihe tämän aution linnan yksinäisyydessä. Inge ei ollut huomaavinaan miten herttua ihaili hänen kauneuttaan, lausuen siitä hienoja mielistely-sanoja drotsilleen. Hän piti sen sijaan tarkasti silmällä lyhyttä, tukevaa herraa, joka istui hänen oikealla puolellaan pöydänkulmauksessa. Tämä oli puoleksi merimiehen ja puoleksi ruhtinaallisen ritarin puvussa. Hän nojautui huolimattomasti tuoliinsa, hänen julkean katseensa harhaillessa ympäri salia niinkuin hän ei tuntisi itseään oikein turvalliseksi, ja kuitenkaan ei hän pelännyt minkäänlaisia vaaroja. Hänen leveä härän otsansa osoitti voimaa ja uhkamielisyyttä, hänen lyhyet, hiukan kiharat hiuksensa olivat punaisenruskeat ja yhtyivät lyhyeen partaan, joka peitti eläimellisen, melkein muodottoman alaleuan. Paksut huulet ilmaisivat raakaa aistillisuutta ja peittivät vain puoleksi molemmat voimakkaat, hohtavan valkoiset hammasrivit. Hurjat, kiiluvat silmät, jotka olivat syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla, melkein yhtyivät kaarevan nenän yläpuolella. Hän söi ahneesti ja purasi rikki vahvimmatkin luut, sillä välin lepäsi hänen jäntereinen kätensä usein jalokivillä koristetun tikarin kahvalla. Hän ei milloinkaan kohottanut pikaria suulleen, tyhjentämättä sitä pohjaan, ja se tapahtui tiheään. Viimeinkin näkyi hän sammuttaneen nälkänsä ja janonsa. Hänen ruskeat poskensa hehkuivat viinin vaikutuksesta, ja hän heitti julkeita ja rohkeita silmäyksiä vuoroon Inge neitoon ja hänen kamarineitosiinsa, ikäänkuin verraten heitä toisiinsa ja tehden valinnan heidän välillään. "No, nyt hauskaa pitämään, hyvät herrat!" alkoi hän viimeinkin puhua raa'alla, karkealla äänellä, norjalaiseen, laulavaan puhetapaan. "Mitä perkelettä tämä hienosteleminen merkitsee meidän matkallamme, ja miksi nuo sievät tyttäret seisovat neidin tuolin takana. Ottakaa te tuo kunniallinen nykerönenä, herra drotsi! Minä pidän itselleni tämän pienen, veitikkamaisen ruskeatukan, hänen armonsa pitäköön korkea-arvoisen neidin oman suunsa varalta!" Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi nousta, ja molemmat kamarineidit vetäytyivät pelästyneinä taapäin.
Inge neito pelästyi myöskin, mutta hän voitti heti pelkonsa. Vieraan hävyttömyys ja raaka esiintyminen suututti häntä. Oudosta puhetavasta hän huomasi heti, ettei tämä herra ollut herttua. Heitettyään halveksivan katseen julkeaan merirosvoon hän nousi pöydästä ja kääntyi rauhallisen arvokkaasti molempien toisten herrojen puoleen. "Yksi teistä on siis herttua", sanoi hän, "ja minä olen siitä mielissäni, vaikka minä tanskalaisen ritarin tyttärenä en voi iloita nähdessäni miestä, joka on uskaltanut nousta kapinoimaan Tanskan kruunua vastaan. Mutta olkoon hän teistä kumpi tahansa, niin turvaudun minä nyt häneen, mieheen, joka on jaloa, kuninkaallista sukuperää, pyytäen häntä vapauttamaan minut tämän raa'an ihmisen seurasta, joka luultavasti on yksi teidän tallirengeistänne."
"Mitä, onko saatana riivannut tuon ylpeän tytön?" huudahti merirosvo nauraen. — "Vai tallirengiksi minua haukutte, ylpeä neiti, senvuoksi etten hienostele puheissani niinkuin nämä kohteliaat hoviherrat? Kyllä minä tarvittaessa osaan senkin taidon yhtähyvin kuin muut, eivätkä kuningattaretkaan pidä itseään liian hyvinä istumaan samaan pöytään Tönsbergin kreivin kanssa, tai ottamaan häntä syliinsä."