"Minä kiitän teitä kuninkaan ja isänmaan nimessä tästä tärkeästä tiedonannosta, jalo Inge neito!" sanoi drotsi Pietari, tarttuen lämmöllä hänen käteensä. "Vielä vain yksi sana minun itseni tähden, teidän isänne ja näiden kelpo miesten läsnäollessa! Minä toivon sen ajan vielä tulevan, jolloin te yhtä vähän epäilette drotsi Pietarin sydäntä ja elämää, kuin te nyt epäilette hänen uskollisuuttaan kuningashuonetta ja isänmaata kohtaan. Minä toivon, ettette työnnä luotanne kättä, jonka minä ojennan teille ystävänä, mutta suurin onneni ja ylpeyteni olisi, jos kerran voisin sen ojentaa teille rakkaammalla nimityksellä!"
"Se hetki ei ole koskaan tuleva, ei ainakaan niin kauvan kuin minun silmäni ovat auki!" huudahti ritari Lave katkeroituneena ja eroitti heidän kätensä toisistaan. "Vaikene, ja mene omaan huoneeseesi, tyttäreni, minä käsken sen!"
Inge neito heitti vielä kerran sydämellistä kunnioitusta osoittavan silmäyksen ennen halveksittuun ja vihattuun lapsuudensulhaseensa. Hän kumarti hiljaa ja rauhallisena drotsi Pietarille ja hänen ystävilleen ja poistui. Skirmen kulki hänen edellään, lyhtyä näyttäen alas portaita ja linnan pihan yli. Kun hän palasi, astuivat hänen herransa ja molemmat ritarit jo ulos linnanportista. Skirmen kiiruhti taluttamaan hevoset tallista ja seurasi isäntäänsä. Hän tapasi heidät kaikki aivan linnan vieressä olevalta laivasillalta, jossa ritari Lave käski lauttamiesten viivyttelemättä viedä nämä herrat Helsingborgiin nopeimmalla purjelaivalla. Kolmekymmentä miestä linnan varusväkeä seisoi asestettuna laivasillalla, vastaanottaen linnanherran käskyn seurata ja totella vieraita herroja. Senjälkeen ritari Lave sanoi lyhyesti ja kylmästi hyvästin drotsi Pietarille ja herra Rimordsonille. Ritari Thorstensonille hän ojensi vaieten hansikkaansa, ja astui sitten lyhyvin ja levottomin askelin takaisin linnaan. Thorstenson heitti ylenkatseellisesti hansikkaan hänen jälkeensä ja kiiruhti laivaan.
Silmänräpäyksessä olivat kaikki kolme ritaria ja heidän asestettu joukkonsa laivassa. Skirmen huolehti hevosista. Oli voimakas laitatuuli. Drotsi Pietari istuutui itse peräsimeen, hän nostatti kaikki purjeet, ja huimaavaa vauhtia kiiti laiva pitkin myrskyävää salmea.
Oli pilkkosen pimeä yö, muutama tähti vain näkyi taivaalla. Täytyi luovia Helsingborgiin päästäkseen. Drotsi Pietari istui hiljaa ja äänetönnä peräsimen luona. Thorstenson käveli katkeroituneena edes takaisin kannella Rimordsonin kanssa, purkaen vihaansa viekasta linnanherraa kohtaan. "Kuka olisi uskonut sen hänestä?" mutisi hän. "Minä olen aina pitänyt häntä nahjuksena ja sopimattomana tärkeän Flynderborgin linnan päällysmieheksi."
"Elkää puhuko niin kovaa, jalo ritari!" kuiskasi Rimordson, "hänen väkensä on laivassa, katsokaa miten he kuiskuttelevat toisilleen! Jos he nyt pimeässä ja myrskyssä rupeavat kapinoimaan täällä laivassa, niin on retkemme loppu pahempi kuin alku."
"Ensimäisen, joka napisee, lyön minä maahan", mutisi Thorstenson. — "Eivät kaikki tanskalaiset miehet sentään ole pettureita."
Skirmen tuli nyt ylös laivanruumasta, lähestyen isäntäänsä, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi peräsimellä, vähä väliä katsahtaen taakseen suureen, pimeään linnaan, josta nyt loisti vain yksinäinen valo linnan eteläisessä päässä olevasta tornihuoneesta. Hän tiesi Inge neidon huoneen olleen siellä jo hänen lapsuudessaan, ja siellä he lapsina olivat usein leikkineet yhdessä.
"Herra!" sanoi Skirmen, astuen lähemmäksi häntä — "elkää suuttuko, jos häiritsen teitä tärkeissä ajatuksissanne, mutta etteköhän ohjaa liiaksi etelän puolelle?"
"Sinä olet oikeassa!" sanoi drotsi Pietari, kääntäessään nopeasti peräsimen. "Kas, nyt on suunta oikea. On pimeä, ja täytyy katsoa tarkasti, onneksi näkyy vielä valo linnasta. Nyt kerrot minulle jotakin! Sinähän saatoit neidon alas tornista. Millä mielellä hän oli? Puheliko hän sinun kanssasi?"