"Ei sanaakaan, herra, ennen kuin minä olin laskenut lyhdyn kädestäni ja aioin mennä; silloin hän kysyi olinko minä teidän aseenkantajanne."
"Mitä sinä siihen vastasit?" kysyi drotsi kiireisesti.
"Mitä muuta minä olisin vastannut, herra, kuin myöntävästi. Mutta nyt te taas ohjaatte liiaksi etelään."
Drotsi Pietari korjasi nopeasti pienen virheen. "Eikö hän puhunut mitään minusta?" kysyi hän taas hetken vaiti — oltuaan.
"Niin, totta tosiaan, hän pudotti punaisen hiusnauhansa astuessaan ovelle, minä nostin sen ja ojensin sen hänelle. Etten seisoisi kuin pöllö, joka ei osaa mitään sanoa, huomautin minä, että hän kantoi kuningattaren väriä, niinkuin minun herrani drotsi, ja minä huomasin hänen säpsähtävän sen kuullessaan. Minä taisin vähän ylvästellä siitä, sillä onhan se kunnia, josta ei kuka ritari hyvänsä voi kehua."
"Typerää, kirottua kerskailua!" huudahti drotsi Pietari tavattoman kiivaasti. "Sitäpaitsi se ei ole totta; minä en enää kanna kuningattaren värejä."
"Sitä minä en tiennyt, ankara herra! Kannoittehan niitä vielä silloin, kun Melfarista matkustimme."
"Mutta nyt minä sanon sinulle, etten niitä enää kanna, ja sinun ei tarvitse kehuessasi sanoa muuta kuin minkä tiedät varmasti todeksi." Skirmen vaikeni nolona.
"No, mitä hän siihen typerään kehumiseesi vastasi?" kysyi drotsi lempeämmällä äänellä.
"Ei mitään, ankara herra, mutta minusta näytti, että hän tuli hyvin liikutetuksi siitä. Mutta elkää suuttuko, ankara herra, nyt ohjaatte taas väärään!"