"Minun puolestani tulkoon vaikka rutto Sjöborgiin, kun me vain olemme päässeet pois täältä!" sanoi herttua. "Mutta minä olen nyt hyvä ystävä ruumispöllön kanssa niinkuin näet. Eräänä yönä, maatessani valveilla levottomien ajatusten painostamana, minä näin noiden silmien kiiluvina katselevan muurin laidalta minuun päin. Minä pelästyin, ja minusta tuntui niinkuin tuona hiljaisena, salaperäisenä yönä perkele seisoisi tuijottaen minun sieluuni tulisilmillään. Mutta lähestyessäni ottamaan kiinni kutsumatonta yövierastani käänsi se kiiluvat silmänsä kiviseinään päin. Samassa pilkisti heikko kuunsäde sisään, liekö sitten linnunsilmät tai kuunvalo valaisseet seinän, sitä en tiedä, mutta minä huomasin hämärän kirjoituksen, jota en kuitenkaan voinut lukea. Minä panin tarkasti mieleeni paikan, pistin vankini tuonne kirstuun ja nukahdin. Mutta aikaisin seuraavana aamuna tutkin seinää ja kirjoitusta. Aamuauringon paistaessa tänne sisään voi sen hetken aikaa nähdä. Se on latinaa, ja minulla on ollut aika työ sitä lukiessani ja selvitellessäni. Muistathan sinä, ettemme päässeet kovinkaan pitkälle luvuissamme hurskaan munkin johdolla, jonka piti tehdä meidät oppineiksi."
"Miten paljon viisastuitte niistä harakanvarpaista, jalosukuinen herra!" — kysyi Tyko. "Mutta heittäkää toki tuo inhottava ruumispöllö ulos ikkunasta! Sehän tuijottaa meihin niinkuin se tahtoisi hakata silmät päästämme sen viisauden tähden, jonka se on opettanut teille."
"Ei, tämä viisas lintu on tästä lähin minun pilttuutoverini sekä onnessa, että onnettomuudessa!" sanoi herttua, taputtaessaan ystävällisesti lintua, ja laski sen takaisin kirstuun. "Jos se tahtoo kuolemaa ennustaa, niin tehköön sen meidän vihollisillemme!"
"Mutta mitä sitten luitte sieltä, herra?" kysyi ritari Abilgaard kiihkeästi.
"Minä luin monta hirvittävää sanaa, joita en tahdo mainita, ne ovat monta kertaa saaneet hiukset nousemaan minun päässäni. Mutta yksi sana on siellä, joka on sanonut minulle minkä vuoksi minä olen tullut tänne ja mitä minulle on tehtävää täällä ihmeellisessä maailmassa. Sinä, joka uneksit valtaistuimesta ja havahduit kahleissa, seisoo siellä, tartu siihen valtikkaan, joka henkiä hallitsee, ja sinun kruunusi loistaa kuin aurinko!"
"Se on pyhimyssädekehä, joka jo kummitteli täällä hullun piispan aivoissa", sanoi ritari Abilgaard, "tai sitten mietiskeli hän loihtuja ja salaisia henkienmanaamisia. Elkää vain tekin tulko hulluksi, jalo herra, ettehän vain saa sitä päähänpistoa, että tahtoisitte päästä pyhimykseksi! Tohdinpa vannoa, että siinä me kumpikaan emme pääse kovinkaan pitkälle tässä maailmassa!"
"Minä en ymmärrä hänen sanojansa niin", vastasi herttua ja hänen silmänsä loistivat. — "Minä selitän hänen sanansa maailmalliseen tapaan, ja sellaisina ne eivät ole hulluutta, vaan syvää ja totista vallitsijaviisautta. Minä en luovu suuresta, rohkeasta elämänsuunnitelmastani, minä en luovu siitä niin kauan kuin pisarakaan Waldemar Seierin verta virtaa suonissani. Mitenkä! Siinä vain on kysymys. Minä en hae enää apua ja voimia vierailta ruhtinailta ja sotajoukoilta, enkä minä enää luota kapinallisten alamaisten kunniattomaan salaliittoon. He voivat yhtähyvin rikkoa uskollisuutensa minua vastaan kuin minun edeltäjiäni vastaan. Minä en tahdo estää enkä vastustaa aijetta, joka voi olla minulle eduksi, mutta minä olen oppinut ylenkatsomaan sitä. Se käsi, joka vapisematta tahtoo kantaa valtikkaa, olkoon puhdas sukulaisverestä. Se otsa, jota kruunu ei polta, elköön kantako salaista kaininmerkkiä koristustensa alla —"
"Siinäpä sitä ollaan!" keskeytti hänet Tyko. "Tehän tahdoitte olla pyhimys! Hyvä on! Mutta ei pidä mennä liiallisuuksiin, armollinen herra! Pitäähän teidän kuitenkin olla selvillä siitä mitä on tekeillä, ja mitä te jo tiedätte — —"
"Minä en tahdo tietää mistään, josta joskus saisin hävetä Europan ritarien ja ruhtinaitten edessä!" huudahti herttua — "ja sen minkä minä jo tiedän, Tyko, sen minä tahdon unohtaa ja haudata sieluni syvimpään sopukkaan turhana unelmana. Minä en tahdo kantaa kruunuani niinkuin onneton, soaistu iso-isäni kantoi, saadakseni itse lyhyen loistokauden jälkeen surmani suuttuneelta kansaltani. Jos petturit tahtovat tehdä työtä minun puolestani, niin tehkööt, mutta minä en nostata myrskyä. Nyt on vain tarpeen voittaa aikaa ja luottamusta. Minä tahdon luopua Alsista, jopa herttuakruunustanikin! — Enempää ei kai voitane vaatia minun vapaudestani. Horjuva valtaistuin kaatuu kuitenkin ilman minuakin. Mutta sitä ei kohota kukaan muu kuin yksi Waldemareista. Minä tahdon näyttää kansalle, etten minä kanna Waldemar-nimeä turhaan, ja että minä voin voittaa itseni. Vääryyttä kestämällä minä voitan sekä sydämet että linnat. Ensiksi minä tahdon tarttua siihen näkymättömään valtikkaan, joka pakoittaa henkiä, ja jos sitten asioitten onnellisiksi kääntyessä kruunu ojennetaan minulle, — niin silloin se ei ole haaveilijan-kruunu eikä myöskään mikään pyhimyskruunu. Mutta sitten se pysyykin lujasti näillä kiharoilla ja loistaa kirkkaana vuosisatojen halki niinkuin suurien Waldemarien."
"No niin, minä alan ymmärtää teitä, armollinen herra!" — sanoi ritari Abilgaard. "Se myrsky, joka kaataa mädänneen rungon, voi myöskin pyyhkäistä mukanaan oksat ja taimet, arvelette te, teidän tarvitsematta siltä puhaltaa keuhkojanne puhki. Minäkin alan tulla selvänäköiseksi ja tunnen jo kunnioitusta tuolla kirstussa makaavaa hyvää ystäväänne kohtaan. Tulkaa, jalo herra! Tämän jalon päätöksen kunnaksi me juomme Bragepikarin, vanhojen pakanallisten esi-isiemme tapaan. Eläköön viisaudenlintunne, minun jalo herrani ja ruhtinaani! Kunhan tulette omaan valtakuntaanne, niin me poistamme leijonan teidän kilvestänne, ja asetamme sinne viisaan linnun sijaan!"