"Ne ovat haaveiluja, liiallisten yövalvomisien ja liikkumisen puutteen seurauksia. Mitä te luulette suuren, typerän kansanjoukon välittävän hallitsijansa sisällisestä olennosta? Joukot tottelevat vain sitä, jolla on valta ja voima. Sitä hallitsijaa, jolla on suurimmat sotajoukot, ja joka kykenee heiluttamaan pisintä miekkaa kansojen ylitse, he kutsuvat mieluimmin kuninkaakseen ja sydämellisesti rakastetuksi isäkseen, kun hän ei vain määrää heille korkeampia veroja kuin edeltäjänsä, ja jotakuinkin seuraa maansa oikeutta ja lakia."
"Ei, ei, Tyko!" alkoi kalpea, totinen herttua taas kiivaasti puhua. "Ennakkoluulot ja ylenkatse kansan elämää ja kansanhenkeä vastaan ovat johtaneet harhaan maailman suurimmatkin hallitsijasielut. Sellainen vain ulkopuolinen herraus, jolla ei ole juuriansa kansan syvimmissä sydänsyissä: ja joka ei liity suuriin kansallismuistoihin ja sankarinimiin, on huono ja hylättävä, vaikka se ulottuisi yli koko maailman: se on valtaistuin, joka on rakennettu ylpeyden ja turhamaisuuden utupilvien ilmaan. Tuulenpuuska voi pyyhkäistä sen pois, ja ensimäinen vapaa, valtavampi henki, joka kohoaa näin sorretusta ja raa'asta ruumiillisen voiman hallitsemasta kansasta, on kyllin voimakas kumoamaan sellaisen varjokuninkaan ja kaikki hänen sieluttomat joukkonsa."
"Te hämmästytätte minua, jalo herra. Mistä olette saanut kaiken tämän uuden viisauden. Luulenpa melkein teidän nähneen näkyjä viisaudenluolassanne ja seurustelleen siellä henkien ja muiden hullutusten kanssa."
"Tule niin näytän sinulle minun henkeni!" sanoi herttua nousten. "Minä näytän sinulle, että minä en ole ensimäinen, joka näiden muurien sisäpuolella on ajatellut vakavasti kansan ja hallitsijan välisistä suhteista!"
"Kyllä Sjöborgissa ennenkin on ollut tärkeitä valtiomiehiä", sanoi ritari, "mutta minä epäilen kuitenkin kenelläkään heistä olleen teidän uusia, omituisia mielipiteitänne. Huomattavin niistä, jotka ovat olleet suljetut tähän valtiovankilaan, oli raivoava piispa Waldemar, hän halusi Knut IV:nen ja Waldemar Seierin kruunua uhaten heidän henkeänsä ja vietti elämänsä loppuosan mielipuolena pyhimyksenä Leckumin luostarissa."
"Mahdollisesti hän lopulta tuli mielipuoleksi", vastasi herttua, "mutta se mikä tekee toiset hulluiksi, saattaa toiset viisaiksi. Sinä olet arvannut oikein, Tyko! Minä olen saanut makuuhuoneekseni sen vankilakammion, jossa tuo onneton kuningassukuinen ja ylväsmielinen piispa istui kahlehdittuna hirteen, purkaen vihansa kirouksiin maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Mutta, että hänelläkin on ollut valoisat hetkensä, ja on monta kertaa nähnyt selvemmin maailman ja sen sokeat hallitsijat kuin ehkä kukaan olisi aavistanut siitä minä näytän sinulle muistomerkkejä, joita ei ehkä ainoakaan ihmissilmä ennen minua ole nähnyt."
He olivat astuneet herttuan ahtaaseen vankilahuoneeseen, joka oli linnanpihan puolella, sen pieni ristikko-ikkuna oli kahdeksan kyynärää maasta. Täällä oli vielä raskas, ruostuneella rautarenkaalla ja rautaketjulla varustettu hirsi, joka oli kiinnitetty kiviseinään. Hänen vieressä oli iso, lattiasta irroitettu kivi, jolla luultavasti oli suljettu ovi sisältäpäin. Linnanvouti olisi tahtonut poistaa nämä entisen vankila-asukkaan surulliset muistot, mutta herttua oli erityisesti pyytänyt jättämään ne, kuultuaan ketä kuuluisaa sukulaista ne muistuttaisivat hänelle. Likaisilla seinillä näki monenlaisia viivoja, jotka muistuttivat riimukirjoituksia ja itämaalaisia merkkikirjaimia. Herttua viittasi niihin, mutta alkoi hämärtää, eikä ollut mahdollista eroittaa selvästi kirjoitusmerkkejä, sitäpaitsi näytti merkkien selitykseen tarvittavan oppineisuuttta, jota ei ritari Abilgaardilla eikä hänen ruhtinaallisella herrallaan ollut.
"Jos tämä on se viisauskirja, jota olette lukenut öisin, jalo herra", sanoi nuori, iloinen ritari, "niin silloin olette äkkiä tullut kovin oppineeksi ja olette lainannut silmät niiltä ystävällisiltä pöllöiltä ja kissoilta, jotka vähän väliä pujahtavat ristikko-ikkunan kautta luoksenne velvollisuus-vierailuille. Tässä komerossa te ette edes keskipäivällä voi eroittaa A:ta U:sta, vaikka olisitte kuinka tarkkanäköinen."
"Sinä olet arvannut oikeimmin kuin luuletkaan. Tyko! Viisauden lintu itse tulisilmillään on ollut lyhtynä eksytykseni tiellä." Tämän sanoessaan herttua avasi kirstun, jossa hän tavallisesti säilytti jalkineitaan. "Katso tätä", sanoi hän ottaen esille suuren, kesyn kultahöyhenisen tornipöllön, jolla oli tavattoman loistavat silmät.
"Hyi, herra!" sanoi ritari hypähtäen taapäin, "sehän on tuo inhottava kiljukurkku, jota kutsutaan ruumispöllöksi, mitä te sillä teette? Sitä ei kannata pitää vieraanaan, ja pahus siihen koskekoon! Ettekö te ole kuullut, että siitä talosta, jonka katolle se istuutuu, kuolee pian joku?"