Oli viimeisiä päiviä marraskuussa, vuonna 1286. Vangittu herttua ja hänen ritarillinen vankeustoverinsa drotsi Tyko Abilgaard, istuivat iltapäivällä vastatusten sakkipöydän ääressä Sjöborgin linnan pimeässä tornikamarissa, jossa he näin olivat viettäneet kolme kaunista kesäkuukautta, ja enemmän kuin kuusi pitkää syys- ja talvikuukautta. Heitä vartioitiin ankarasti, mutta ilman kovuutta, ja kaikella sillä kunnioituksella ja huomaavaisuudella, jota näin ylhäiset ja tärkeät valtiovangit voivat vaatia. Heiltä ei puuttunut yhtään niistä tarpeista ja pikkumukavuuksista, joita näin syrjäisellä paikalla voitiin hankkia, ja joka voitiin suoda heille tarvitsematta pelätä heidän pääsevän pakoon tai ylläpitämään yhteyttä ystäviensä ja liittolaistensa kanssa. Molemmilla vangituilla herroilla oli oma huoneensa, mutta heitä ei ollut kielletty olemasta yhdessä, ja heidän huoneittensa välillä oli ovi, jonka he itse saivat avata ja sulkea. Pienet tornikamarit pidettiin niin puhtaina, ilmavina ja lämpiminä kuin vangit itse halusivat. Huoneisiin oli varustettu heidän mukavuudekseen kaikenlaisia talouskapineita ja sitä paitsi useita erilaisia lautapelejä ja muutamia käsinkirjoitettuja aikakirjoja. Siellä oli vielä pari hartauskirjaa sekä kannel, harppu ja monta muuta sellaista esinettä, joka voisi helpoittaa heidän vankeuttaan ja lyhentää heidän aikaansa. Mutta valo ja kirjoitusvehkeet olivat heiltä kielletyt, eivätkä he nähneet muuta ihmistä kuin kuuron tornivahdin, joka ei milloinkaan puhunut sanaakaan heitä palvellessaan, ja ankaran linnanvoudin Paul Hviten itsensä. Hän kävi heitä tervehtimässä joka päivä epämäärätyillä ajoilla, ja sinä tuntina, jolloin he joka päivä saivat kävellä linnanpihalla raittiissa ulkoilmassa, ei hän koskaan väistynyt heidän vierestään. Joka päivä tuotiin heille hyvinvalmistettu ruoka hopeavadeilla, ja kunkin vuoden ajan parhaat hedelmät koristivat aina heidän yksinäistä pöytäänsä. Heidän viinikannunsa kahvaan oli usein pistetty tuore kukkavihko ankarimpinakin talvikuukausina, mutta he eivät olleet saaneet selville kuka heille osoitti tämän ystävällisen huomaavaisuuden.
Saadakseen yksitoikkoiseen elämäänsä jonkinlaista vaihdosta, olivat he vuoroon vieraina toistensa luona, ja tänään oli Tyko Abilgaard isäntänä. Päivällispöytä oli korjattu pois, mutta viinikannu ja hopeapikarit olivat vielä pöydällä.
"No, joutuin, jalo vieraani!" sanoi kohtelias ritari. "Jos te olette väsynyt saamaan minut matiksi, niin antaa typerien nappuloiden seisoa, ja juokaamme mieluummin pikari yhdessä! Viini on erinomaista. Kunhan meillä vain olisi kaksi somaa neitosta täällä seuranamme, niin ei meidän vankeutemme olisi minusta niinkään suuri onnettomuus. Kuka tietää, mitkä somat kätöset lähettävät meille alituiseen noita ihania kukkasia, ehkä toinen meistä on löytänyt omansa täältä linnan somien neitosten ja tyttöjen parista?"
"Sinulla on onnellinen luonne, Tyko", vastasi herttua, "mutta minä en sitä kadehdi sinulta. Minun luullakseni sinä olisit onnellinen vaikka itse helvetissä, kun sieltä vain ei puuttuisi viini eikä kevytmieliset naiset. Oli kuitenkin aika, Tyko, jolloin sinä otit osaa ylpeihin unelmiini", sanoi hän oltuaan hetken aikaa syviin mietteisiin vaipuneena ja heitti sakkinappulat luotaan. "Kevytmielisempienkin kujeittemme aikana sinä et unohtanut olevasi vääryyttä kärsineen ruhtinaan ystävä, joka tahtoi toimia hänen kanssaan suurimman päämäärän edestä mitä mies voi toivoa. Sinä olit vihitty elämäni suureen salaisuuteen: sinä kohotit pääsi uljaasti minun kanssani joukkojen yli, ylenkatsoen nukkeja, joiden kanssa me leikimme, aina silloin ajatellen mitä sinäkin voisit toimittaa, jos herttua Waldemar kerran kantaisi esi-isänsä voittokruunua."
"Elkää luulko, jalo herra, minun vielä sitä unohtaneen!" vastasi ritari. "Mutta eihän tässä auta ruveta kalpeana ja laihana suremaan paksujen muurien sisällä, kun me emme kuitenkaan pääse askeltakaan lähemmäksi päämaaliamme."
"Jättiläisaskeleita voimme täällä ottaa, Tyko! Minä olen ehkä tässä ahtaassa huoneessa jo astunut tärkeämmän askeleen, kuin vapaana ollessani keskellä meluavaa ja ilvehtivää hovimaailmaa. Lue aikakirjoista suurimmista miehistä, ja sinä saat nähdä mitenkä he hautautuivat erämaihin ja yksinäisiin luoliin, koetellakseen salassa itseään ja voimiaan, ennenkuin he ryhtyivät tekoon, joka hämmästyttäisi tulevia sukupolvia, ja jota muistettaisiin vuosisatojen läpi! Kun sinä olet nukkunut ja uneksinut huveista ja kauniista tytöistä — olen minä valvonut monta yötä tuolla luolassani. Ajatusten suuri, valtava maailma avautui vankilassani eteeni, menneitten aikojen suurten henkien ollessa lähelläni."
"Herra varjelkoon meitä, jalo herra, onko teistä tullut henkiennäkijä! Eipä ole senvuoksi ihme, että olette laihtunut ja käynyt kalpeaksi. Sellaiset yönvalvomiset ja moiset mietiskelyt murtavat teidän terveytenne, viemättä teitä kuitenkaan askeltakaan edemmäksi. Mitä olette sitten harkinnut? Mitkä ovat niitten vaarallisten ponnistustenne tulokset? Te olette tullut yhtä totiseksi ja juhlalliseksi kuin paastonnut munkki, minä tuskin enää tunnen teitä."
"Mutta sinä ja maailma saatte oppia tuntemaan minut!" sanoi herttua, "nyt vasta minä tunnen itseni, ja nyt minä tiedän, että olin ennen kevytmielinen narri. Minä olin poikamainen, uhkamielinen ja raukkamainen, tahtoessani vetäytyä pois itsevaltiaan holhouksesta ja riidellessäni mahtavan sortajani kanssa mitättömistä saarista ja surkeista rahaoikeuksista, silloin kun tavottelin hänen kruunuansa. Minä olin typerä, mahdottoman typerä, antaessani sinun ja noiden muiden ajattelemattomien herrojen houkutella minut vaatimaan itselleni maata ja valtakuntaa, ennen kuin olin varma siitä olinko kansan henkinen valtias."
"Minä en ymmärrä teitä, jalo herra! Ettehän toki ole ruvennut haaveilemaan henkisestä herruudesta, jätetään se pappien ja paavin haltuun. Mutta te olette oikeassa: voidaksenne lyödä valtikat tyrannin kädestä, jota mahtavat, soaistut orjat vartioivat, siihen tarvitsette sotapäällikkösauvan ja armeijan. Oli epäilemättä erehdys, että liian aikaisin ilmaisitte, mitä kilvessänne kannoitte, antaen siten vastustajillenne aseet käteen teitä vastaan, ennen kuin itse olitte kyllin varustettu."
"Se oli pienin virheeni, Tyko, ja sen olen kyllä sovittanut näiden vankilamuurien sisällä. Minun suurin erehdykseni oli kun kuvailin voivani hallita kansaa, joka ei vapaaehtoisesti valinnut ja tunnustanut minua hallitsijakseen, ja että kruunu voitettiin niin kuin valloitetaan linna tai kappale maata hurjalla uhkarohkeudella ja vieraiden sotajoukkojen avulla. Minä en tahdo pyrkiä tämän kansan hallitsijaksi ennen kuin olen voittanut puolelleni sen sydämet."