"Top tykkönään, ystävä kulta!" oikaisi häntä Martti. "Niin kauan vain kun kuningas ja piispa ovat riidassa keskenään, sallii hän teidän harjoittaa tätä ammattia. Vain kirkon ja hurskaan herran palveluksessa voi se jonkun aikaa olla sallittua; sittemmin te saatte tyytyä siihen mitä hän teille antaa omastaan ja saatte pysytellä nahoissanne. Ennen vuotta ja päivää te voitte jo olla rikkaita poikia. Mutta nyt matkaan ja elkää nyt muilta uhkayrityksiltä unohtako mitä olette luvanneet. Minä en enää pitemmältä huoli teitä mukaani. Jos sattuvat näkemään minut teidänlaisessa ihanassa seurassa, niin voivat helposti hirttää minut teidän mukananne kunniallisen toveruuden vuoksi!"
"Kas vain, vai aiotko sinä ruveta ylvästelemään, Martti Paistivarras!" sanoi silmäpuoli. "Vieläkö sinun pitäisi olla suuremmassakin arvossa, senkin paistinkääntäjä! — Mutta hiljaa! Mitä se oli? Onko näin aikaisin metsästäjiä liikkeellä?"
Kuului samassa läheltä metsästystorvien ääniä ja lukuisien hevosten ja koirien melua. Kolme matkamiestä astuivat vielä pari nopeaa askelta eteenpäin, mutta hypähtivät sitten äkkiä kukin omalle taholleen.
"Kuolema ja kirous! Kuningas ja koko hänen hoviseurueensa!" huudahti Martti ja piiloutui tien viereen suuren pyökkipuun taakse; hänen epäilyttävät seuralaisensa hiipivät tiheiden orjantappurapensaiden suojaan.
Suuri metsästysseurue läheni. Ensimäisenä ratsasti kuningas drotsin ja marskin välissä. Nuori ritarillinen kuningas oli uljaan näköinen istuessaan korkean maidonkarvaisen ratsunsa selässä, joka näytti ylpeänä kantavan kuormaansa, astellen usein siroja tanssiaskeleita, joihin se oli tottunut kilpa-ajoissa ja turnajaisissa. Sen päitset ja satulavaate kimaltelivat kultaa ja kalliita kiviä. Se ei totellut muita pakkokeinoja kuin silkkiohjaksia, joista kuningas sitä ohjaili. Kuninkaan kultakannusten pienimmästäkin kosketuksesta se nousi takajaloilleen, ja kaikille muille paitsi kuninkaalle itselleen näytti olevan vaarallista uhkapeliä yritellä ohjata ylevää eläintä. Kuningas itse oli kaunis nuorukainen, jonka rohkeilla, viekkailla, kasvoilla oli melkein liian ankara ilme. Kuitenkin hänen pitkät, riippuvat kultakiharansa loivat niille lempeyden, niin että hän usein muistutti sen Vapahtajamme rakkaimman opetuslapsen kuvaa, joka nojasi päätään mestarinsa rintaa vasten. Nuorella kuninkaalla oli ritarillisen arvokas käytös, ja sitä enensi vielä se häikäisevä ulkonainen komeus, joka ei oikein näyttänyt soveltuvan metsästysretkelle. Hänen hattunsa korkea, valkoinen töyhtö säteili pienistä hopeatähdistä, ja hänen vihreä, kärpännahoilla reunustettu metsästystakkinsa oli niin rikkaasti koristettu silkkileijonilla ja kultasydämillä, että se melkein muistutti kimaltelevaa haarniskaa.
Tämä loisto, jota nuori kuningas näytti suosivan, ulottui myöskin hänen seurueeseensa. Drotsi, Åke Johnson, joka ratsasti kuninkaan oikealla puolen, näytti olevan kuningas Eerikin ikäinen, hän ei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentätoista ikävuottaan. Hän oli lapsuudesta asti ollut kuninkaan leikkitoveri ja uskottu, ollen vieläkin kuninkaan lähin ystävä. Drotsi Åken kasvoilla oli lempeä, mutta melkein synkkämielinen ilme, joka teki hänet vanhemman näköiseksi kuin kuningas. Hän oli heittänyt tummansinisen vaippansa vaahtoilevan hevosensa selän peitteeksi, ja hänen komealle silkkitakilleen oli räiskynyt vaahtoa kuninkaan levottomasta ratsusta, jonka lähellä hän ratsasti ja jota hän näytti pitävän tarkasti silmällä.
Marski Niilo Olavinpoika, joka ratsasti kuninkaan vasemmalla puolen, oli kookas, voimakasrakenteinen mies, hiukan yli kolmenkymmenen vuoden, kasvonsa olivat hurjan sotilaan, ryhtinsä ylpeän itserakas. Lähinnä drotsia hän oli kuninkaan tärkein mies, ollen tavattoman toimelias ja pelkäämätön herra. Mutta hänen kasvoillaan oli jonkinlainen kovuuden ja ylimielisyyden ilme, mikä tavallisesti loukkasi niiden vapaudentuntoa ja itserakkautta, jotka eivät tunteneet olevansa häntä voimakkaampia. Sekä kuningas että drotsi Åke, jotka huoletta voivat kilpailla hänen kanssaan ritarillisessa miehuudessa, ollen paljon yläpuolella häntä hienoudessa ja viisaudessa, tunsivat usein hänen tyhmänrohkean ja sivistymättömän olentonsa loukkaavan heitä, josta hän itse kuitenkin oli niin tietämätön, että häntä suuresti ihmetytti kun hän typerällä raakuudellaan ja itserakkaudellaan työnsi sekä ystävät että viholliset luotaan.
Muiden kuninkaan seurueeseen kuuluvien herrojen joukossa veti suurta huomiota puoleensa kaksi saksalaista mestarilaulajaa, mestari Rumelant Schwabista sekä mestari Poppe Väkevä. Mestari Rumelant oli pienikasvuinen, mutta hänen kasvonsa olivat eloisat ja vilkkaat; hän väitteli mielellään kovaäänisesti ja kiivaasti, mieluimmin jumaluusopillisista asioista, joissa hänellä oli omat, hyvin omituiset mielipiteensä. Hänen maamiehensä Poppe oli liikanimensä veroinen; hänellä oli oikea sankarivartalo, ja hänen tukkansa ja partansa oli pikimusta. Hän usein ulkomuodollaan peloitti naisia ja lapsia, jotka luulivat häntä noidaksi; hänen puheensa oli voimakasta ja painokasta kuin sotapäällikön. Hän ratsasti laihalla, harmaalla hevosella, ja hänen hattunsa koristeena oli aina musta höyhen, jota surunmerkkiä hän vaati muiden huomaamaan ja kunnioittamaan.
Nämä kaksi muukalaista herraa olivat jonkun aikaa oleskelleet arvossa pidettyinä vieraina nuoren kuninkaan luona, joka itse oli tieteellisesti sivistynyt, pitäen erityisen suuressa arvossa eteviä taiteilijoita ja tiedemiehiä. He seurasivat häntä nyt tälle metsästysretkelle kuuluisan tanskalaisen filosoofin Petrus de Dacian kanssa, jota pidettiin aikansa etevimpänä laskumiehenä ja astronoomina, ollen yhtä tunnettu henkisestä oppineisuudestaan kuin hienosta kaunopuheliaisuudestaan sekä perinpohjaisista tiedoistaan kreikkalaisessa ja latinalaisessa filologiassa. Hänellä oli yllään musta kaniikkipuku, ja hän ratsasti aivan hiljaa molempien saksalaisten mestarilaulajien keskessä, ollen aina välittäjänä, kun nämä innostuksissaan tulivat liian kiivaiksi ja olivat vähällä ruveta koviksi toisilleen. Hän oli vielä nuori mies. Saksassa matkustaessaan hän oli oppinut tuntemaan pyhyydestään kuuluisan nunnan, Kristiina Stambelin Kölnissä, ja se ihastus millä hän aina mainitsi tämän naisen, olisi voinut herättää epäluuloja salaisesta rakkaudesta, ellei hän sekä kirjoituksissaan että puheissaan olisi vielä suuremmalla ihastuksella ylistänyt siunatun neitsyt Marian ihanuutta, sekä korottanut hänet kaikkien pyhimysten yläpuolelle. Lumoavalla kaunopuheliaisuudella hän oli todistanut, että se suuri armo ja luottamus, jonka Herra oli osoittanut Pietarille uskoessaan hänen huostaansa seurakunnan, oli kuitenkin vieläkin suuremmassa määrässä suotu lempeälle apostoli Johannekselle, joka Herran rakkaimpana opetuslapsena sai olla pyhän Neitsyen suojelijana ja puolustajana. Hänen kiivas, teolooginen riitansa tästä asiasta oppineen ja kuuluisan Aldobradinus Popparonus Venensin kanssa oli suureksi osaksi aiheuttanut sen kunnioituksen, mikä oli tullut hänen osakseen oppineessa maailmassa. Vain silloin kun tuli puheeksi tämä hänen lempiaineensa, voi hän kiivastua ja suuttua; muuten oli hänen puheensa tyyntä, harkittua ja selvää. Tuo hiljainen voima, joka loisti hänen suurista, hiukan haaveksivista silmistään, herätti, hänen vaatimattomuudestaan huolimatta, aina ystävällistä osanottoa ja luottamusta. Muuten hän oli aivan vapaa turhantarkkuudesta ja tiedoillaan ylvästelemisestä, joka oli niin tavallista hänen aikakautensa oppineille.
Kuningas ja hänen seurueensa lähestyivät nyt tienhaaraa ja sitä puuta, jonka taakse Martti-mestari oli piiloutunut; tältä paikalta avautui mitä ihanin näköala Esromjärvelle. "Seis!" huusi kuningas ja hypähti ratsunsa selästä. "Tässäpä ihana paikka! Tänne me pysähdymme aamiaista syömään. Tätä tietähän heidän täytyy tulla Örekrogista?"