TOINEN LUKU.
Auringon noustessa asteli reipas, pyylevä kokki suuri kyhmysauva kädessä, kahden matkamiehen seurassa, Esromjärven rannalla olevan metsän halki. Oli sumuinen aamu. Suurissa parvissa ja äänekkäästi kirkuen lensivät villihanhet pitkin järvenpintaa, ja aamutuuli kieritteli lehmuksen kirjavia lehtiä tietä pitkin. Kokki ja hänen seuralaisensa astuivat ääneti ja nopein askelin eteenpäin, ja kun aurinko nyt alkoi hajotella kylmää aamusumua, rykäsi Martti ja rupesi laulamaan iloista kansanlaulua. Hänen seuralaisinaan oli kaksi leveäharteista miestä, joilla likaisten nahkatakkiensa peittona oli punaiset sarkanutut, leveät miekat ja tikarit riippuivat heidän paksuista vöistään, jotka samalla näyttivät olevan heidän rahakukkaroinaan. He näyttivät karanneilta tai matkapassin saaneilta sotureilta. Heillä oli samanlaiset viikset kuin kuninkaallisilla ratsumiehillä; mutta he näyttivät jo pitemmän aikaa laiminlyöneen puhtauden ja siisteyden vähimmätkin vaatimukset. Heidän juopottelusta pöhöttyneistä kasvoistaan huomasi, etteivät he pitkiin aikoihin olleet kunnollisesti nukkuneet tai levänneet rauhassa yötänsä. Selässä heillä oli suuret kääröt kallisarvoisia vaatteita, joiden välistä pisti esiin savustettuja siankinkkuja ja muita ruokatavaroita, Heidän pitkä, sotkuinen tukkansa liehui heidän hartioillaan. He olivat molemmat niin tummatukkaisia ja -ihoisia, ja olivat molemmat niin tuiki vähän tanskalaisen näköisiä, että heitä olisi luullut ulkomaalaisiksi, ellei heidän murteensa olisi ilmaissut heidän olevan lålantilaisia talonpoikia, jotka eivät ainakaan ensimäisessä polvessa voineet todistaa varmaa vendiläistä syntyperäänsä. Pisin heistä oli silmäpuoli, ja toisella oli suuri naarmu suun ja nenän välillä, ja hänen vinosti ulkonevat kulmahampaansa tekivät hänet ahnaan villisian näköiseksi.
Nuo kolme matkamiestä vilkaisivat vähänväliä taakseen ikäänkuin olisivat pelänneet takaa-ajajia; mutta he näkivät vain Esromin luostarin terävän valkean päädyn, jonka ohi he äsken olivat kulkeneet.
"Kiitos nyt Teille hyvästä seurasta", sanoi Martti-kokki ja pysähtyi metsässä olevaan tienhaaraan. "Taitaapa olla viisainta, että ainakin aluksi eroamme. Olettehan ymmärtäneet minut? Te piilottelette Gilleleijan seudulla ja vahditte joka yö kunnes näette mustalippuisen laivan. Silloin otatte Jepen venheen ja soudatte minut maihin. Pitäkää samalla tarkasti silmällä kaikkea, mitä täällä tapahtuu, ja pankaa muistiin ketä menee linnaan ja ketä sieltä tulee! Saatte varmasti sen minkä Niilo Brock ja arkkipiispa ovat luvanneet palkaksenne, mutta muistakaa myöskin ettette toimi ominpäin. Väkivallalla te ette kuitenkaan saa häntä sieltä, ja jos kuningas ja marski Olavinpoika tulevat tänne tänään tai huomenna, niin voidaan teidät pian hirttää, ja siten teette tyhjäksi koko puuhamme."
"Pahus vieköön! Se olkoon oma asiamme, Martti kissansilmä!" sanoi yksisilmäinen mies. "Kyllä Kysten Juhana tietää mitä tekee. Yhden ainoan typerän teon olen tehnyt eläessäni, ja se oli sinä pääsiäisiltana jolloin pakenin marskin luota ja löin sen hurskaan papin kuoliaaksi. Löinpä vain pienen kolon hänen otsaansa, mutta oli se siksi suuri, että hänen sielunsa mahtui siitä pujahtamaan ulos. Ei saisi kajota pyhiin miehiin. Senvuoksi saankin nyt kuhnustella elämäni loppuun yksisilmäisenä. Toisen silmäni menetin paholaiselle samana pyhäiltana, enkä minä kuitenkaan ensi kertaa tapellut kapakassa. Mutta minä vannoinkin silloin pyhän Neitsyen ja pyhän Joosepin kautta eläväni siitä lähtien vanhurskaasti ja etten ikinä nostaisi kättäni muuta kuin maallikoita vastaan."
"Se oli hurskas ajatus", sanoi Martti. "Jos vain et olisi sellainen verikoira ja miestappaja niin luulisinpä sinun vielä voivan tulla hurskaaksikin, vaikka joskus hiukan rosvoilisit ja ryöstäisitkin."
"No siitä ei ole pelkoa", vasta silmäpuoli. "Minulla on täällä villapaitani alla suosituskirje arkkipiispalta, ja se minua auttaa, vaikka koko maailma syöksisi helvettiin. Minä olenkin monta vuotta uskollisesti palvellut arkkipiispa Jens Grandia sekä päivin että öin. Henkeni uhalla olen usein puoliyön aikaan kaivanut kuninkaan mädänneet ystävät ylös hautausmaasta sekä heittänyt heidät roistojen kuoppaan. Senvuoksi onkin hurskas arkkipiispa vapauttanut minut paastosta — ja antanut minulle synninpäästön kymmenen vuoden ajaksi; eikä hän ole liioin säästellyt hopeaäyrejäänkään. Pitääkö minun sallia että sellainen mies suletaan vankilaan, ja monelta kunnon mieheltä riistetään heidän toimeentulonsa? Mitä sanot siihen, Ola Ark, kärsimmekö tätä kauemmin? Onko mestari Grand ansainnut sen meiltä?"
"Loruja, Kyste! Ei kukaan ole käskenyt teidän sellaista kärsimään ja heittämään häntä oman onnensa nojaan!" keskeytti hänet Martti. "Me tahdomme kaikki vapauttaa hänet, mutta emme typerien härkäpäiden lailla, jotka tahtovat puskea ovet auki paksulla otsallaan. Ei täällä väkivallalla päästä pitkälle. Tehkää nyt vain niinkuin sanoin ja säästäkää rohkeutenne siksi kunnes se on tarpeen."
"Kyllä Martti on oikeassa, Kyste", aikoi nyt toinen Islantilainen puhua irvistellen pahasti ulkonevilla hampaillaan. "Sinä olet hullu härkä, joka aina tahdot puskea sarvillasi. Mikä kiire meillä on häntä vapauttaa? Onhan kyllä totta että hän oli hyvä ja antelias jumalanmies vallassa ollessaan, mutta Sjöborgiin jouduttuaan emme ole paljoakaan kuulleet hänestä, emmekä saaneet äyrityistäkään hänen anteliaasta kädestään."
"Senkin typerä turska!" vastasi Kysten Juhana kiivastuen. "Etkö usko siihen mitä rehellinen Martti piispan nimessä on meille luvannut? Heti kun olemme vapauttaneet hänet, olemme, me hänen käskyläisinään Bornholmissa, ja meillä on lupa tehdä niin monta ryöstöretkeä kuin haluamme kuninkaan maille."